tiistai 22. elokuuta 2017

NÄITÄ ASIOITA EN TIENNYT - ENNEN OMIA LAPSIA

On muutamia asioita, jotka ehkä olisin halunnut tietää ennen omia lapsia. Tai oikeastaan parempi, kun en ihan kaikkea tiennyt  ;)

1. Imettämisen kamaluus ja ihanuus


Ennen omia lapsia sitä ajatteli, että imettäminen on helppoa kuin mikä: tissi vaan vauvan suuhun parin kolmen tunnin välein ja öisin pari kertaa, mitä vaikeaa siinä muka on?

Heti esikoisen syntymän jälkeen karu totuus iski, kun en kerran aiemmin viitsinyt asiaan enemmän perehtyä. 

Vauva syö, kun hänellä on nälkä. Oli se sitten kerran kolmessa tunnissa tai kolme kertaa tunnissa. Alkuun yötä päivää näin. Ja imuote. Sekin täytyy olla kunnossa, jotta vauva saa ravintoa eli sitä maitoa mahdollisimman hyvin. Tiheän imun kaudet eli vauva tilaa itselleen lisää maitoa. Tsissus sentään. Silloin vauva on tissillä lähes koko ajan, päivästä viikkoon. Mitä se nyt kelläkin kestää. Rintaraivarit. Kaverilla on olevinaan nälkä, mutta silti sille tarjolla olevalle nännille huudetaan ja karjutaan pää punaisena. Vauvan kasvaessa huomio syömisestä herpaantuu vähän väliä. On kiva, kun vauva irroittaa yhtäkkiä otteensa ja alkaa katselemaan ympärilleen samalla, kun nännistä suihkuaa maitoa joka puolelle. Kiitti kaveri.

On se imettäminen myös ihanaa. Oikeasti myös helppoa, kun vauvan ensimmäiset kuukaudet sitä on aina ruoka mukana, oikealla koostumuksella, sopivan lämpöisenä eikä yleensä tarvitse erillisiä välineitä.

Ai niin. Myös pulloruokitut lapset kasvavat siinä missä imetetytkin.

2. Lapset oksentavat muulloinkin kuin mahataudissa


Tuli yllätyksenä, miten helposti jotkut lapset oksentavat esimerkiksi flunssassa ja yskässä. Olin autuaasti ollut siinä uskossa, että yrjöjä siivoillaan vain asiaankuuluvassa taudissa. Kyllä omien lapsiemme osalta olemme enemmän siivoilleet flunssaoksennuksia kuin mahatautioksennuksia.

Pojilla oli juuri sellainen flunssa, joka alkoi yöllisellä kertaoksennuksella ja seuraavana päivänä alkoi nenä vuotamaan.



3. Miten isompikin lapsi vaatii vanhempiensa huomion lähes koko ajan


"Äiti, äiti! Kato mua!"
"Äiti, arvaa mitä?"
"Äiti, sitä asiaa mulla vaan, että..."
"Äiti äiti äiti äiti äiti äitiiiiiiiiiii!!!!"

Kun lapsen lause alkaa sanalla "Äiti", sun on vähän niin kuin pakko reagoida. Edes jotenkin. Melkein koko päivän. Skarppina!

Lapselle on annettava huomiota, koska muuten hänestä kasvaa huomiota hakeva, huonosti voiva aikuinen, joka purkaa huonoa oloaan muihin ihmisiin.

Lapselle, varsinkin isommalle lapselle tosin voi jossain kohtaa alkaa opettamaan, että tietyissä tilanteissa lapsi voi hetken malttaa odottaa.



4.  Tunteiden myllerrys


Tästä olen ennenkin kirjoittanut, mutta on yllättänyt erittäin suuresti, mitä kaikkia tunteita omat lapset voivat äidissä saada aikaan. Aina sieltä raivosta pakahduttavaan onneen. Kuinka itsessä välillä herää se oma, sisäinen uhmaikäinen. Kuinka joissain tilanteissa ei pysty olemaan aikuinen, ei millään... Ja se turhautumisen määrä! Eikö se lapsi voi jo kymmenennestä kerrasta oppia, ettei kengät jalassa kävellä sisällä?? Joku tunteidenhallintakurssi voisi sisältyä neuvolan antamiin palveluihin :D

5. Teet niin tai näin, teet aina jonkun mielestä väärin


Ennen lapsia ei tarvinnut paljonkaan selitellä ja puolustella omia ratkaisujaan ja tekemisiään muille ihmisille. Kun sulla on lapsia, olet vapaata riistaa muiden ihmisten arvostelulle. Iiiiihan sama, mitä teet tai olet tekemättä. Aina joku arvostelee, joko päin naamaa tai sitten taivastelee muille ihmisille selkäsi takana. Parempi on kovettaa nahkansa tai sitten ihan kaikkea ei tarvitse tuoda esiin somessa, mammakerhoissa tai hiekkalaatikon reunalla istuessa. Jotkut asiat on hyvä pitää ihan oman perheen sisäisinä asioina.

Vanhemmaksi kasvetaan yhdessä lapsien kanssa. Jokainen päivä on erilainen, jokainen vanhempi on erilainen, jokainen lapsi on erilainen, jokainen perhe on erilainen.

Aina oppii uutta ja yllättyy :) Vanhemmuus antaa paljon eikä kaikkeen voi henkisellä tasolla millään valmistautua :) 

Oma vanhemmuuden matkani on vasta alussa ja monia "Näitä en tiennyt" -yllätyksiä on luvassa.


Rakkaudella
Henna





lauantai 19. elokuuta 2017

ERÄS LAUANTAIAAMU


Eräänä lauantaiaamuna heräsin yhtä räjähtäneenä kuin meidän kotikin. Edellisenä iltana taapero oli oksentanut alkavan flunssan kunniaksi. Pyykkikone pyörimään klo 22.30, taaperon uudelleen nukuttamista, vanhempien joka perjantainen yhteinen saunavuoro vaihtui pikaisiin yksinään käytyihin suihkuvuoroihin.

Yöllä monta herätystä taaperon levottoman unen takia. Aamulla herätys liian aikaisin.



Silmät ristissä vaeltelin kodin läpi. Ärsytti viikkaamattomat pyykit. Ärsytti sotkuinen keittiö, jota en todellakaan jaksanut enää illalla suoria. Poikien huone näytti siltä kuin yleensäkin.





Ärsytti, kun ärsytti, mokomat pienet asiat.

Join kupin kahvia, join toisenkin kupin. Söin kunnon aamiaisen.




Myöhemmin päivällä viikkasin ne pyykit ja suorin keittiön. Poikien huoneesta suorimme vähän ylimääräisiä leluja.

Ei lapsiperheen kodin tarvitse olla tiptop aamusta iltaan.
Viikkaamattomat pyykit kertovat siitä, että perheellä on puhtaita pyykkejä. Sotkuinen keittiö kertoo siitä, että ruokaa on laitettu ja syöty. Sotkuinen lastenhuone kertoo siitä, että lapset ovat saaneet siellä leikkiä eikä hyviä leikkejä ole tarvinnut siivota illalla pois, vaan aamulla on saanut jatkaa siitä, mihin illalla jäätiin.

Tosin, juuri tänä lauantaina mulla on siivouspäivä. Päivä, jolloin hikoilen imurin ja mopin kanssa. Pojat saavat tuijottaa telkkaria koko aamupäivän eivätkä tiedä, että siivoamalla äiti purkaa turhautumistaan maailman pahuutta kohtaan.

Tämä on meidän koti. Meidän turvasatama. Tämä on meidän perhe, jonka perheenjäsenet ovat sentään elossa. 


Rakkaudella
Henna




torstai 17. elokuuta 2017

MEILLÄ NUKUTAAN


Pidempään blogiani seuranneet ovat saaneet epäsäännöllisen säännöllisesti lukea postauksia meidän kuopuksen nukkumisesta ja nukkumattomuudesta.

Univaje on ihan kauheaa. Tietysti riippuu ihmisestä, miten sen kokee ja miten se vaikuttaa fyysisesti ja psyykkisesti. Univaje pahimmillaan tekee ihmisestä masentuneen hirviön. Ihmisen, joka ei luota itseensä tai tekemisiinsä, on vainoharhainen ympärillään olevia ihmisiä kohtaan, inhoaa itseään, on kateellinen ja katkera, huutaa ja tiuskii. Kroppa temppuilee, on sairasteluita ja muita vaivoja. Silti ulkopuolisen silmin katsottuna kaikki saattaa näennäisesti olla hyvin.

Silmäpussit ja tummat silmänaluset kuuluvat asiaan. Heräily vauvan ja pienten lasten kanssa on normaalia. On sitä vuonna nakki ja kivikin jaksettu. Tai sitten ei ole jaksettu. Voi hetken luoda ajatuksen sille, miten paljon lapsisurmia on silloin "vanhoina, hyvinä aikoina" tapahtunut...

Eräs ihminen totesi mulle vähän aikaa sitten, että näytän pirteämmältä kuin keväällä, jolloin olimme viimeksi nähneet. Kasvoilleni on palannut väri ja tummat silmänaluset eivät ole ihan niin tummat enää. Ehkä auringolla ja ihon kevyellä ruskettumisella on oma osuutensa, mutta kuitenkin :D

Kyllä. Meillä nukutaan. 
Meidän taapero nukkuu. 
Meidän taapero nukkuu, 
omassa sängyssään.





Ikää on nyt 1v8kk. Monesti hän herää ensimmäisen kerran klo 5-6, joskus jo klo 3. Yleensä kuitenkin nukahtaa nopeasti uudestaan, joko omaan sänkyynsä tai meidän viereen. Joskus harvoin hän saattaa jäädä hereille ja valvoa parikin tuntia. Ei tosin silloin itke. Pyörii ja hyörii. Yrittää, että laittaisin jo telkkarin päälle, että katsottaisiin lastenohjelmia. Parhaimpina öinä hän nukkuu klo 6-7 asti heräämättä. Jos herää klo 6, saattaa vielä hetkeksi torkahtaa viereen.

Ei hän enää öisin huuda mun perääni, kun isänsä nappaakin hänet kainaloon, jos mulla on isoveikan kanssa joku tilanne päällä. Ei huuda perään, jos käyn vaikka vessassa tai hakemassa juomista. Eikä hän tarvitse enää maitoa öisin. Vielä keväällä/alkukesästä höräsi maidot nassuun aamuyöstä, mutta nyt pärjää yöt ilman.

Yksi iso ja ihana muutos on myös se, että pojat nukahtavat iltaisin itsekseen omaan huoneeseensa, omiin sänkyihinsä, näin kesällä noin klo 21.30. Siellä ei tarvitse aikuisen eli yleensä mun istua nukuttamassa. Iltapalan jälkeen pojille iltapastillit, hampaiden pesu, hyvät yöt, joskus iltasatu, joskus ei, musiikki päälle ja pojat sänkyihinsä. Isompi saattaa vielä vähän rakennella legoilla heti kun aikuinen poistuu huoneesta, mutta käydään vielä myöhemmin hänet uudestaan peittelemässä. Tässä vaiheessa pikkuveikka yleensä jo nukkuu tai sitten on juuri nukahtamassa. Esikoinen oli aikanaan 2v4kk, kun oppi nukahtamaan itsekseen.

KIIIIITOS, että tämä käännekohta tapahtui nyt kesän aikana, ennen töiden ja uuden arjen alkua. Olen saanut ladattua akkuja eikä se yksi herätys silloin aamuyöstä kirpaise. Ainakaan nyt, kun saadaan makoilla hyvällä omatunnolla klo 8-8.30 asti :D Eri asia sitten, kun työaamuina kello pärähtää soimaan siinä puolen seiskan aikoihin... No, asennekysymys ;)

Tuleva päiväkodin aloitus voi vaikuttaa huonosti yöuniin. Toivon, ettei niin kävisi, mutta parempi olla realisti ja varautua pahimpaan. Onneksi töissä voi juoda kahvia vaikka koko päivän töiden tekemisen lomassa, joten ehkä sitä selviää muutaman yön, tai muutaman viikon silmät ristissä... :D Jännä nähdä, miten käy. Isoveljellään ei aikanaan vaikuttanut päivähoidonaloitus yöuniin, mutta hän eli ne kaikki muutokseen liittyvät tunteet päivän aikana. Yöt nukkui hyvin, onneksi!

Eikä tässä mitään kikkakolmosia ollut. Unikouluja yritin vielä alkuvuodesta, mutta sitten en enää jaksanut senkään vähää. Aika se oli, mikä auttoi. Tietysti nyt kesällä on oltu paljon ulkona ja muutenkin on ollut kaikenlaista touhua, joten nämäkin ovat varmasti omalta osaltaan vaikuttaneet uniin positiivisesti.

Niin tai näin. On ihanaa nukkua.


Rakkaudella
Henna


Aiempia tekstejä aiheesta:

Unikoulu - lempeästi kohti parempia öitä

Mites meillä nyt nukutaan?

Nukkumisjuttuja osa 3

Väsynyt äiti ja sen sivuvaikutukset

"VIELÄ ELOSSA OOT!"

tiistai 15. elokuuta 2017

ITKISKÖ VAI NAURAISKO?


Jokainen vanhempi sen tietää. Joskus arjessa - itse asiassa aika usein - tulee niitä hetkiä, joiden jälkeen huomaa miettivänsä, pitäisikö sitä itkeä vai nauraa vai mitä tekisi. Hetkiä, jolloin miettii, että tätähän se vanhemmuus nimenomaan on, hyvässä ja pahassa :)

Muutamia esimerkkejä ihan meidän oikeasta arjesta antaakseni...

Lähdön hetkellä


Kiireellä teen poikien kanssa lähtöä puistoon, jonne olemme ystäväni kanssa sopineet extemporetreffit. Puolen tunnin päästä laitankin hänelle viestiä, ettei me mihinkään lähdetä. Taapero on vetänyt herneet nenään, itkee, huutaa ja yrjöilee flunssaliman takia ympäriinsä. Yritän saada taaperoa huonolla menestyksellä rauhoittumaan, huuhtelen yrjöisiä vaatteita ja taaperoa, siivoan lattioita, vastailen tiuskin esikoiselle... Ystäväni lapsineen pääsee onneksi tulemaan meille, taapero nukahtaa rattaisiinsa ja isommat lapset leikkivät sovussa riehuvat keskenään, enimmäkseen tai ainakin melkein sovussa :D

Ruokahommat


Kanelin sijasta laitan esikoisen riisipuuron sekaan valkopippuria. Onneksi haistan mokani ennen kuin lapsi maistaa annostaan. Hän saa uuden puuroannoksen, kanelilla.

Otan aamulla ennen ulosmenoa pakastimesta sulamaan spagettia ja jauhelihakastiketta. Lounasajan koittaessa huomaan ottaneeni sulamaan juuri sitä tulisempaa versiota: chili-tomaattimurskasta tehtyä kastiketta. Päätän kokeilla onneani. Kyllä pojat vähän maistavat, mutta loppujen lopuksi sulatan heille spagettia ja jauhelihakastiketta, sitä ruskeaa kastiketta.


Joskus jäätelö tuntuu niiiin ansaitulta!


Sattuuhan näitä


Esikoinen on pieni taapero. Istun olkkarissa katsomassa telkkaria, esikoinen on jäänyt keittiöön leikkimään muovikipoilla. Alkaa pieni kitinä ja itku, joka pikkuhiljaa yltyy. Maanittelen olkkarista: "Tuu rakas tänne. Älä ny siel yksin itke. Tuu ny". Kun uhmaavaa taaperoa ei näy, nostan perseeni sohvalta ja menen tarkastamaan tilanteen. Siellä se pieni itkee, sormet jumissa keittiön laatikon välissä (paska äiti -pisteet kotiin. Voi reppana!).

Lastenhuoneen lattialla on ansoja. Tunnen yhden jos toisenkin kerran saatanallista kipua jalkapohjassani. Milloin astun legon tai jonkun kivan pikkuisen, teräväkulmaisen rakennuspalikan päälle. Ta sitten lyön varpaani johonkin mukavan kovaan leluautoon tai muuhun ei-niin-pehmeään esineeseen. Hiljaa mielessäni luettelen kaikki kirosanat. Yksin ollessani annan ääneen tulla koko laidallisen.

Joskus saan osumaa taaperon kovasta päästä, kun hän liian vauhdikkaasti käy sängyssä viereeni makaamaan. Milloin mulla turvottaa huulta ja milloin sattuu muualle naamaan. Puren huulta ja nielen kiukkuni. Joskus saatan alkaa itkemään, koska kyllä se taaperon pää on ihan hemmetin kova!

Vessassa


Istun kylppärissä pöntöllä ja huomaan paperin loppuneen. Onneksi esikoinen on taitava ja ymmärtää ohjeita, kuten: "Hei kiltti, voisitko hakee äitille yhen vessapaperirullan sielt vessan kaapist? Kiiiiiiiittiiiiiii!". Tämän saman pyynnön kun esittäisi taaperolle, voisin saada vessapaperin sijasta Brion veturin.

Pesen hampaita, ihmettelen hammastahnan maistuvan oudolta. Kyllähän se Muumitahna pikkasen erilaiselle maistuu verrattuna Oral-B -tahnaan.

Siivotessani taaperon käytettyä vaippaa pois, onnistun sotkemaan käteni siihen hieman yli reunojen valuneeseen, rusehtavaan eritteeseen.

Nipa. Niskapaska. Niskakakka. Yli laitojen -kakka. Iso reunavuoto. Iso hälytys. Kun yrität varovasti riisua vauvalta kakassa olevia vaatteita, huomaat kakan levittyvän yhä enemmän joka puolelle. Joskus muuten tähän puhdistushommaan tarvitaan kaksi ihmistä ja lopuksi tarvitaan vessan siivous, koska sitä itseään tuntuu olevan joka puolella. Semmonen se nipa joskus on. Joskus nipa tulee silloin, kun vauva on aikuisen sylissä. Tämän jälkeen puhdistusoperaatioon joutuu sekä vauva että aikuinen.

Lausahdukset


"Äiti, siä oot piikkisika!"

"Äiti, nyt jos sinä et lopeta tota kiukkuamista, nii sitte me kyl muutetaa isin ja veikan kans mummolaan ja sinä saat jäädä tänne yksinäs kiukkuamaa!"

"Äiti ja isi, miks te ootte halunnu meitä kaks, minut ja veikan? Siks ku teitäki on kaks? Vai miks?"

Kunnes...


"Äiti, minä rakastan sinua ihan kaikista eniten koko maailmassa".

Niin minäkin rakastan teitä, mun omia poikiani, ihan kaikista eniten koko maailmassa.



Rakkaudella
Henna, ihan tavallisen lapsiperheen ihan tavallinen äiti, joka ei aina tiedä, itkisikö vai nauraisi. Sitähän tämä on. Lapsiperheen arki.

perjantai 11. elokuuta 2017

SUMUSTA KIRKKAUTEEN


Tiedättekö, taivas on todella kaunis. Taivas on upea, kun aurinko nousee tai laskee. Silloin punaisen ja keltaisen eri sävyt täyttävät taivaanrannan. Taivas on kunnioitusta herättävä, kun synkät ja massiiviset myrskypilvet vyöryvät lähemmäs. Kuin muistuttaen meitä siitä, että luonnonvoimat ovat ihmistä suuremmat. Taivas on ihanan hempeä, kun erilaisia, valkoisia hattarakuvioita piirtyy vaaleansinistä taustaa vasten. Ihanat pumpulipilvet ovat niin pehmeän näköisiä, että niihin tekisi mieli hautautua.





Olen viime viikkojen aikana tuijottanut usein taivaalle ja ihaillut sen kauneutta. Olen taas havainnut ympäriltäni ja luonnosta erilaisia asioita ja värejä, joita en välillä huomannut. 

Sain luettua kirjan (!!!!), aikaa meni vain viikko. Ensimmäinen kokonaan luettu kirja sitten syksyn 2013. Nautin pitkästä aikaa lukemisesta. Oli ihana uppoutua ihan toisenlaiseen maailmaan. Kirja eli Himoshoppaajan vauva oli sellaista sopivaa "hömppää", ei liian monimutkaista tekstiä :) Tällä viikolla aloitin uuden kirjan, jotain rakkaushömppää :D

Eräs ilta kävelin pieni hymynhäivä huulillani lähikauppaan. Ilman meikkiä, punainen finni nenän alla, toinen tuloillaan. Silti kuljin selkä suorana. Ihana kesäilta. Mitä väliä, miltä näytän? Keneen mun muka pitäisi tehdä vaikutus, lähikaupassa?

Nautin blogin kirjoittamisesta. Olen tämän suhteen saanut ihan uutta virtaa ja koko blogimaailma antaa tällä hetkellä mulle paljon. Imen itseeni tietoa, yritän kehittyä ja oppia uutta. Olen löytänyt itselleni hyvän harrastuksen, joka on mulle tärkeä. Tärkeä siinä, missä jollekin toiselle on leipominen, käsityöt, koirat, kissat, hevoset, sisustaminen... Kyllä, aion edelleen jatkaa tätä harrastusta, vaikka lukijoita olisi vain kymmenen :D Jokainen, se yksikin lukija on tärkeä ja erittäin hyvä syy jatkaa kirjoittamista.

Töihinpaluu perhevapaan jälkeen jännittää, mutta tällä hetkellä hyvällä tavalla ja olen vaivihkaa innoissani ;) Olen levollinen asian suhteen. Otamme perheenä uuden arjen vastaan sellaisena kuin se meille annetaan. Arki tulee vaatimaan paljon aikatauluttamista ja se antaa meille paljon räkää, mutta myö selvitään.

Nautin taas perheeni seurasta, kunhan säännöllisesti saan olla hetkiä itsekseni, käydä esimerkiksi lenkillä. Nollata ajatuksiani rauhassa. Se on yllättävän raskasta kuunnella aamusta iltaan toisen hokemaa "Äiti, äiti, äiti" ja toisen erinäisiä äänteitä, jotka tarkoittavat milloin mitäkin vaatimuksia.



Tällä hetkellä voisin sanoa, että olen onnellinen. Juuri tässä hetkessä. Suurimmat kriisit äitinä ja vaimona ovat (toivottavasti) takana päin. Tottakai on hetkiä ja päiviä, jolloin kaikki vituttaa. On hetkiä ja päiviä, jolloin olen todella, todella kaukana lempeästä ja kärsivällisestä äidistä. Tottakai on hetkiä, jolloin tekisi mieli vetää itkupotkuraivarit ja joskus hanat aukeaakin, mutta yleisolotila: onnellinen.

Suurin univelka on selätetty ja saan pikkuhiljaa huomata olevani oma itseni. Sen lisäksi löydän itsestäni uusia piirteitä.

Olen nyt ihminen, joka ei päiväkausiksi ahdistu pikkujutuista. Olen ihminen, joka haluaa yhä enemmän havannoida ympäriltään hyvää ja kaunista kuitenkaan unohtamatta, että maailmaan mahtuu paljon huonoa, ikävää, tuskaa ja surua.

Olen ihminen, joka janoaa eri ihmisten elämäntarinoita, jotta voisin entistä enemmän ymmärtää, miksi näin ja toisaalta, miksei? Olen ihminen, jonka ei tarvitse jatkuvasti vertailla itseään muihin. Olen ihminen, jolle toisen onni ei ole itseltä pois. Olen ihminen, joka viimenään alkaa luottamaan itseensä. Tajuamaan, että on hyvä näin eikä elä täällä miellyttääkseen muita tai pyytämällä koko ajan anteeksi olemassaoloaan ja ratkaisujaan.

Viime kuukaudet on uitu syvissä vesissä. Melkein vuoden verran, jos ihan tarkkoja ollaan. Valonpilkahduksia on onneksi löytynyt. Pojat ovat pitäneet arjessa kiinni. Olen pärjännyt, vaikka ei olisi ollut pakko pärjätä. Olisin voinut sanoa, että nyt en pärjää. Olin kuitenkin heikko. Huono äiti siltä osin, kun en sanonut. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä olen pääni sisälläni käynyt läpi.

Nyt alkaa olemaan hyvä. Elämä on palannut raiteilleen, palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikoilleen. Kaikki järjestyy.

Oma elämä on tässä ja nyt. Ei menneessä, ei tulevassa, ei muiden elämissä.


Rakkaudella
Henna :) :) :)




keskiviikko 9. elokuuta 2017

LAATUAIKAA ESIKOISEN KANSSA


Kuopusta odottaessani päätin, että esikoinen tulee saamaan kanssani kahdenkeskistä laatuaikaa myös pikkuveljen syntymän jälkeen.
Olihan esikoinen sen kolme vuotta saanut jakamattoman huomion. Kahdestaan saisimme tietysti olla silloin, kun pikkuveikka nukkuisi, mutta koko ajan pitäisi olla "varpasillaan", että milloin vauva herää ja sitten on taas syötöt, vaipanvaihdot ja muut vastaavat. Esikoisellemme halusin tarjota "keskeytysvapaata" aikaa kahden kesken.

Vauvan kanssa sain olla kahdestaan, jos esikoinen lähti isänsä kanssa asioille tai mummolaan päiväksi. Mielestäni äiti ja uusi vauvakin tarvitsevat joskus kahdenkeskistä aikaa, jolloin voi rauhassa nuuskutella vauvantuoksua, leperrellä, halia ja pusutella rauhassa ilman, että tarvitsee miettiä, miten isompi lapsi siihen suhtautuu. Onhan isompikin lapsi vauvana saanut vanhempiensa jakamattoman huomion, miksei myös pienempi olisi siihen oikeutettu, edes silloin tällöin?

Ensimmäisen kerran olimme esikoisen kanssa kahdestaan liikenteessä vauvan ollessa 2kk ikäinen. Kävimme tuolloin läheisessä kauppakeskuksessa leikkipaikalla ja kahvilassa syömässä herkkuja. Aikaa meni noin kolmisen tuntia ja vauva oli nukkunut melkein koko tämän ajan, oli itseasiassa kerennyt olemaan hereillä 15 minuuttia meidän saapuessa kotiin :) Tämän reissun jälkeen olemme silloin tällöin käyneet esikoisen kanssa kahdestaan jossain, esimerkiksi puistossa tai kaupassa.


Mitä sisälsi meidän laatuaika tällä kertaa?


Viime viikolla eräänä päivänä ilmoitin pojille, että aamupäivästä lähdemme mummilaan kylään. Esikoinen alkoi heti kiukkuamaan, ettei hän kyllä sitten puhu mummilassa sanaakaan :D Selvä juttu, sen kun näkisi ;)

Ennen kuin kaarsimme autolla mummilan pihaan, kävimme esikoisen kanssa keskustelun:

Minä: "Sun ei muuten sit tartte nousta autost, ku päästää mummilan pihaa"
Esikoinen hämmentyneenä: "Aaaaaiiiii... Miksei muka taavi...?"
Minä: "No katoppa ku myö jätetää pikkuveikka sinne hoitoo ja lähetää kahestaa vähä reissuu tonne Kouvolaa"
Esikoinen (naama kuin Naantalin auringolla): "Siis mitä? Taakottaako tämä sitä, että me oltais menossa niinku sinne liikennepuistoo, iha kahestaa?"
Minä: "No kyllä, just sitä. Käyää liikennepuistos ja vähä syömäs ja kuha pyöritää iha rauhas"

Voi että, toinen oli niiiin täpinöissää! :) Meinasi itselleen tulla ihan tippa linssiin. Olin aiemmin tässä kesällä hänelle jutellut, että joskus viedään pikkuveikka mummilaan hoitoon ja suunnataan liikennepuistoon, mutta enhän mie nyt päivää etukäteen kertonut ;)

Niin jäi pikkuveikka mummilaan hoitoon, iloisesti meille vilkuttaen. Esikoinen totesi mulle:

"Oli kyl äiti tosi hyvä idea, et jätetää pikkuveikka mummille hoitoo ja myö lähetää iha kahestaa sinne liikennepuistoo! Tuskin maltan odottaa!"

Niin me sitten menimme Kouvolan liikennepuistoon, joka on muuten maksuton paikka. Puistossa on paljon liikennemerkkejä teiden varrella ja oikeat liikennevalotkin. Ystävällinen valvojasetä katsoi esikoiselle sopivan kokoisen polkuauton ja sääti penkinkin hyvälle etäisyydelle polkimista. Väkeä oli jonkun verran liikenteessä aurinkoisena ja lämpimänä päivänä, mutta ihan riittävästi yksittäinen lapsi sai ajella :) Kukaan ei ollut viiden minuutin jälkeen huutamassa, että auto parkkiin ja seuraava ajamaan :D

Lounaalla kävimme Ravintola Nevillessä, jossa lapsilta lounas maksaa 0,80€/ikävuosi. Tiskiltä esikoinen sai itselleen muovimukin ja lapsen käsiin sopivan kokoiset ruokailuvälineet :) Lounaan jälkeen suuntasimme takaisin liikennepuistoon ajelemaan. Liikennepuiston viereisessä leikkipuistossa kävimme myös ja sen jälkeen jätskeillä. Vielä ennen mummilaan lähtöä kävimme katselemassa junia Kouvolan juna-asemalla.







Miten päivä meni? Oliko meillä kivaa?


Meillä oli oikeasti todella ihana iltapäivä ja kuinka helppoa olikaan liikkua kahdestaan tuollaisen 4,5-vuotiaan kanssa! Syömiset, kävellen paikasta toiseen siirtymiset ja kaikki meni niin sujuvasti :) Esikoinen hoiti meille jopa jätskien tilaukset: "Kaksi suklaajätskiä sillä vohvelilla" :)

Tottakai esikoinen välillä mietti: "Onkohan pikkuveikalla ollu kivaa mummilassa? Ettei ainakaa oo hiiveäst itken?" Näihin vastasin, että ihan varmasti pikkuveikalla on ollut kivaa ja hän on pärjännyt, kuten olikin :)

Itse olin yllättävänkin väsynyt iltapäivän jälkeen eikä ihme: yhden iltapäivän ajan annoin lapselleni 110 prosenttisen huomioni. Ei "kännykkä- tai vessataukoja" yksin, ei lapsen omatoimista olemista, paitsi leikkipuistossa hetken aikaa. Koko ajan piti olla skarppina ja kaupungilla kävellessä tarkkailla muuta liikennettä. Normaalisti huomio tulee jaettua kahdelle lapselle ja monta kertaa päivän aikana vaivun omiin maailmoihini.

Kivaa meillä tosiaan oli ja väsymyksestä huolimatta olin rennompi äiti kuin normaalisti :D Jos joku tuttu olisi meidät nähnyt, ei olisi varmaan uskonut samaksi henkilöksi :D

Samalla viikolla esikoinen pääsi vielä mummin ja ukin kanssa iltapäiväksi Tykkimäkeen ja mie sain viettää laatuaikaa meidän taaperon kanssa. Kävimme hänen kanssaan lähikaupassa ja katselemassa junia, ihan parasta ;)

Vaikka veljekset ovat noin pääsääntöisesti hyvin tiiviisti yhdessä ja kaikki tehdään joko kolmestaan tai perheenä, tarvitsevat he myös erikseen laatuaikaa pelkästään äidin tai isän kanssa. Tai miksei isovanhempienkin. Taapero on tällä hetkellä niin menevä ja aikuisen huomion varastava lapsi, että esikoinen meinaa väkisinkin jäädä vähän syrjään joissain tilanteissa. Hänellä kuitenkin on paljon juttuja ja mietittävää, joita haluaa tuoda ilmi. Selvästi hän joskus turhautuu, kun pikkuveikan takia jutut keskeytyy. Ihan niin kuin minäkin joskus ärsyynnyn, kun omat juttuni keskeytyvät ;)

Oli ihana saada olla esikoisen kanssa, ihan rauhassa <3 Nämä hetket ovat sellaisia, jolloin rakastun lapseeni yhä enemmän, vaikka sitten joskus hermo kärähtääkin.

Vietättekö te useamman lapsen vanhemmat kahdenkeskistä laatuaikaa lastenne kanssa? Mitä silloin teette? :)


Rakkaudella
Henna


sunnuntai 6. elokuuta 2017

"ÖVERI EI OO NÄTTII"

Viime aikoina lööpeissä on ollut erinäisten julkkisnaisten "kaapista ulostuloja" eli heidän julkisuuteen laittamiaan kuvia, joissa ovat ilman meikkiä. Mm. Sara Sieppi ja Sini Ariell Bonds ovat julkaisseet omat versionsa, lisäksi Instagram on muutenkin tulvillaan erilaisia "meikkiä vs. ei meikkiä" -kuvia.


Mitä tarkoittaa meikittömyys ja 

kasvojen luonnollisuus?


Kun puhutaan meikittömyydestä ja kasvojen luonnollisuudesta, ei siihen mielestäni pitäisi sotkea värjättyjä kulmakarvoja tai ripsipidennyksiä, koska nämähän tuovat kasvoille toisenlaisen ilmeen kuin mitä kasvot olisivat ilman niitä.

Ovathan nämä ilman muuta helppoja ratkaisuja luoda kasvoilleen päivästä toiseen raikkaampi ja pirteämpi ilme, pääsee aamuisinkin helpommalla :) Moni ihminen saa elantonsa siitä, kun naiset laitattavat kulmakarvojaan ja ripsiä kuntoon. 

Facebookin ryhmissä on välillä ketjuja, joissa pyydetään laittamaan kuvia "meikitön vs meikki". Aivan häikäisevän kauniita naisia, ilman meikkiä!! Multa pisteet erityisesti heille, jotka meikittömässä kuvassa ovat luonnollisia. Toisissa naisissa se sisäinen hehku näkyy meikittömässä kuvassa paljon paremmin kuin meikillisessä kuvassa. Katsooko kukaan muu näitä kyseisiä kuvaketjuja samalla silmällä kuin minä? :D


Luonnollinen ja sisäinen kauneus eivät ole vain pelkkää sanahelinää



Kun kantaa itsensä varmuudella, 

luottaa omiin tekemisiinsä, 

on positiivinen, 

huumorintajuinen, 

"pilke silmäkulmassa" elämää kohtaan, 
viitsii hymyillä muille ihmisille, 
on ihminen silloin oikeasti KAUNIS, 
myös ilman meikkiä ja feikkiä.


Itse inspiroidun ihmisistä, joista huokuu ilo ja positiivisuus. Paksu meikkikerros tai lisukkeet eli kaikenmaailman pidennykset, lisäykset, poistot pistävät miettimään, että miksi...? Mutta toisaalta ymmärrän. Halutaan panostaa itseensä, halutaan saada helpotuksia kiireiseen arkeen, ehkä peitetään sitä omaa epävarmuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, halutaan olla kauniita, mutta kenen silmissä? Oman itsensä vai muiden? 

Onhan tämä kaikki nykypäivää. 
Rahaa palaa erilaisiin kauneudenhoitotuotteisiin ja  -palveluihin. 
Jo pienten ja nuorten tyttöjen kuva todellisesta kauneudesta ja luonnollisuudesta on jotain ihan muuta kuin mitä sen pitäisi olla,


On eri asia korostaa meikillä niitä kasvojen hyviä piirteitä, tuoda paremmin esiin omaa, luonnollista kauneutta tai korjata ihonvirheitä kuin tehdä arkimeikistäkin sellainen sotamaalaus lisukkeineen, ettei ihmistä tunnista samaksi henkilöksi meikillä ja ilman. Lyhyesti sanottuna:


Osassa ammateista työntekijöiltä vaaditaan siistiä ja huoliteltua ulkonäköä, mutta ei se tuo asiakaspalvelijalle lisää uskottavuutta, jos meikin ja lisukkeiden osalta on vedetty överiksi ja lämmin hymy puuttuu.

Omat meikkaustottumukseni


Vielä esikoisen syntymän jälkeen mun oli kotoa poistuttaessa pakko laittaa meikkipuuteria, silmien alle peitepuikkoa, väriä kulmiin ja ripsiin. Ihan sama, menimmekö "isoille kaupoille" tai kaverille kylään. Oli pakko pukeutua farkkuihin ja siistimpään paitaan. Ei puhettakaan, että kaverille mentäessä olisi ollut olohousut jalassa. Tuntui ahdistavalta lähteä ihmisten ilmoille "paljaalla naamalla", koska olin tottunut näyttämään skarpilta, siis ennen ensimmäisen lapsen syntymää.

Lähikauppaan kehtasin juuri ja juuri mennä ilman meikkiä ja ulkohousuissa. Silloinkin tuntui, että kaikki tuijottavat. Varmasti ketään ei kiinnostanut. Kai siinä oli taustalla jonkunlaista todistelua muille:

"Kyllä tässä pärjätään, kun jaksan panostaa ulkonäköönikin, en aio kotiäitiytyä".

Kuopuksen syntymän jälkeen jaksoin ensimmäisen puolen vuoden aikana meikata. Saatoin meikata kevyesti, vaikka olisimme olleet ihan vain kotona. Meikki piristi väsynyttä ilmettä ja toi itselleen mukavamman olon, sitä en kiellä.

Nyt viimeinen vuosi on menty "hälläväliä"-asenteella. Ei jaksa olla joka aamu sutimassa sitä ripsiväriä ja muistaa sitten illalla olla pesemässä pois. Kuten olen joskus aiemminkin tuonut blogissa esille, en ihan rahatilanteenkaan takia ole laitattanut esimerkiksi volyymiripsiä, toisaalta hyvä niin. En ole jäänyt niihin koukkuun. Olen tässä viime kuukausien aikana tajunnut, että olen ihan mukiinmenevä ilman meikkiä ja lisukkeita. 

BB-voide on monesti ainoa, mitä tässä tavallisessa arjessa käytän, lähes päivittäin. Nyt kesällä oli jakso, kun en kuukauteen käyttänyt ripsiväriä ollenkaan. Ripsiväri on viime aikoina ollut käytössä ehkä kerran viikossa tai kahdessa. Kulmiin olen saattanut laittaa väriä, koska tuohan se ilmettä kasvoille, mutta ei ole ongelmaa lähteä ihmisten ilmoille ilman kulmien värittämistä. 

Olen siis "kotiäitiytynyt" :D :D Vaikka en ole nyt panostanut nimenomaan ulkonäkööni kuluneiden kuukausien aikana, olen pitänyt itsestäni huolta noin muuten ja se taas näkyy kasvoistani :)
(...ja rahaa on jäänyt ruokaan ja laskuihin...)




Vasemmassa kuvassa kasvoissa ei yhtään mitään, oikealla bb-voide ja kulmissa väriä.
Kuvat otettu ennen juhannusta, pelkässä vessan valaistuksessa. Tällä ehostuksella lähdin kyläilemään.


Nyt olen pikkuhiljaa "opetellut" kevyen arkimeikin tekemistä, joka sisältää myös sen ripsarin :D Työpäivinä aion meikata, koska tulen toimimaan osittain niin sanottuna "asiakaspalvelijana". Joillekin talon ulkopuolisille henkilöille olen ensimmäinen henkilö, jonka he kohtaavat saapuessaan yrityksen toimipisteelle vierailulle. Vieraita vastaanottaessani edustan työnantajaani.



Tuoreinta kuvaa tältä viikolta.
Vasemmassa kuvassa kasvoissa ei yhtään mitään, oikealla kevyt arkimeikki:
bb-voide, silmien alla peitevoide, meikkipuuteri, kulmissa väriä ja ripsiväri.
Kuvat otettu ikkunan äärellä, luonnonvaloa hyödyntäen.


Kun tässä on ollut juhlia tai illanistujaisia, on silloin ollut kiva meikata enemmän. Laittaa niin sanotusti "lilat luomiin", paksu kerros ripsiväriä, rajaukset, ehkä jopa poskipunaakin!  



Ns. iltameikit, kuvat huhti- ja kesäkuu 2017.


Tämän kuun lopulla mulla on kampaajalle aika. Aion ottaa pitkästä aikaa "koko setin" eli hiustenvärjäys ja -leikkaus sekä kulmien ja ripsien värjäykset, kiitos keväällä saamani lahjakortin. Sitten voi taas muutaman kuukauden olla ilman "luksusta" ja maksella päivähoitomaksuja sekä elämistä muutenkin :D

En kiellä, etteikö meikkaaminen olisi kivaa ja piristäisi yleisilmettä, mutta turha on sanoa olevansa kuvassa meikitön/luonnollinen, jos näin ei oikeasti ole :)

Jos olet tottunut kulkemaan enemmän meikattuna, kokeileppa joskus olla muutama päivä ilman meikkiä tai mennä pelkän bb-voiteen voimin. Voit mahdollisesti huomata, etteivät ne muut ihmiset ympäriltäsi kaikkoa, vaikkei sulla meikkiä olisikaan :)

 

Rakkaudella
Kotiäitiytynyt Henna