maanantai 11. joulukuuta 2017

Henkinen romahdus


Tässä sitä ollaan. Siinä pisteessä, että pää räjähtää ja on täynnä kaikennäköisiä ei niin mukavia ajatuksia. Hermo on kireällä ja olen parin viime viikon aikana itkenyt enemmän kuin... En edes muista milloin.

Viime aikojen hektiset viikot, syksyn pimeys, loskapaskakelit, liian vähäiset unet ja rauhoittumishetket, menneeseen syksyyn liittyvät tapahtumat sekä pääni sisällä olevat ajatukset ovat saaneet tämän naisen mielialan laskemaan, vaikka olen yrittänyt taistella mokomaa vastaan.

Aina se vastaan taisteleminen ei kuitenkaan kannata eikä se pidemmällä tähtäimellä anna mitään hyvää kenellekään. Sisään patoutuneet negatiiviset tunteet ja ajatukset ovat kuin painekattila: sopivassa välissä räjähtää koko laitos.



Meillä kärsii koko perhe. Varsinkin lapsista huomaa, miten oma paha oloni heijastuu heihin. Esikoinen huutaa ja raivoaa siinä missä minäkin eikä uskalla enää näyttää mulle tunteitaan sata lasissa. Kuopus uhmaa niin kuin kaksivuotias uhmaa ja mun on tällä hetkellä todella vaikea ottaa hänen kielteisiä tunteitaan vastaan, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu. Ei ihme, että vähäsanainen kuopuksemme osaa sanoa mm. päiväkotikaverinsa nimen ja mummon, muttei äitiä.

Näin se menee. Kun yksi perheenjäsen voi huonosti, voi huonosti koko perhe. Toistaiseksi paha oloni on enimmäkseen näkynyt vain perheen kesken, mutta jotain täytyy tehdä, ennen kuin alan karkoittamaan muita ihmisiä elämästäni tai alan voimaan vielä huonommin.

Paha olo on tullut kuin varkain tässä syksyn aikana. Olin oikeasti jonkun aikaa siinä uskossa, että kaikki on todella hyvin ja olinkin seesteisen onnellinen. Onnellisempi kuin moneen, moneen vuoteen. 

Elämä on kuitenkin yhtä vuoristorataa. Parempia aikoja seuraa huonommat ajat ja sieltä taas noustaan ylös.




Aionkin antaa itselleni (sekä perheelleni) joululahjan ja hakea keskusteluapua. Nyt on myönnettävä, etten sittenkään pärjää itseni kanssa, vaikka kuinka haluaisin. Olen jo monta vuotta räpiköinyt kriisien läpi omin voimin, vaikka olisin tarvinnut ulkopuolista apua jo aiemmin. Äidiksi tuleminen on ollut todella iso myllerrys valmiiksi rikkinäiselle sielulle. Liian pitkään olen räpiköinyt, liian pitkään olen yrittänyt vaimentaa sisälläni olevia tunteita.

On myös reilua läheisiäni kohtaan, etten kaada tätä kaikkea pahaa oloani heidän niskaansa syyttelemällä turhista ja päätäni aukomalla milloin mistäkin. Mies on aika hyvin ottanut koppia poikien hoitamisesta nähtyään, ettei mulla joissain hetkissä kestä hermo yhtään ja  loppujen lopuksi itkeä tihrustan jossain sängyn laidalla. Tällainen käytös ei ole mulle normaalia, vaikka tulistuva sielu olenkin.

Täytyy saada henkinen puoli kuntoon, jotta mahdolliset ja todennäköiset tulevat elämän tuomat muutokset eivät lyö tätä naista ihan kokonaan lattian rakoon.

Verrattuna masentuneeseen teini-ikäiseen Hennaan olen nyt henkisesti vahvempi ja pienellä avustuksella minä täältä taas nousen.


Rakkaudella
Henna


sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Vuorokausi lapsivapaata ja äiti hurjana haksahti - tonttuoveen


Veimme pojat viikonloppuna vanhempieni luokse yöhoitoon ja suuntasimme mieheni kanssa Lahteen Kärkkäiselle joulu- sekä synttärilahjaostoksille. Nyt on melkein kaikki joululahjatkin hommattu :) Oli ihana olla liikenteessä ihan rauhassa ilman, että joku kiukkuaa tai valittaa, ettei jaksa kävellä. Tai haluaisi hengata vain leluosastolla. Tai muuten vain olisi tylsää. Jäi sellainen ylimääräinen hermojen kiristely reissusta pois.

Illalla kotona nautin pari siideriä ja samalla maalasin ostamamme tonttuoven sekä siihen kuuluvat tarvikkeet. Kärkkäiseltä löytyi tonttuovipaketti, jossa oli puunvärinen ovi, tikapuut ja postilaatikko. Ostimme värit ja siveltimet, joten siinä  tarvikkeita maalatessa oli tälle äidille hurjaa puuhaa lauantai-illaksi.

Tonttuovi sai ympärilleen "talon", vähän "lunta", joulukuusen ja postilaatikkoon pienen viestin pojille.

Käytin tonttutalon tekemisessä värillisiä kartonkeja, vanua ja askarteluliimaa. Tonttuovi "karmeineen" on kaksipuoleisella teipillä talossa kiinni ja koko talo on kiinnitetty seinään kaksipuoleisella teipillä.



tonttuovi

tonttuovi


Sinänsä tämä on taas hassua, kun olin itselleni uhonnut, ettei meille mitään tonttuovea tule, mutta välillä sitä yllättää itsensäkin! :D Tämä tonttuovi on saavutus sinänsä, kun miehän en ole mikään askartelija tai näpertelijä. Tonttuovia saa kuulemma täysin valmiinakin, mutta pitipä nyt sitten tehdä  tämä meidän oma "vaikeimman" kautta.

Isompi pojista on innoissaan tonttuovesta ja käy välillä oven takana kyselemässä, kuuleeko tonttu. Pienemmästä olisi kiva repiä kaikki irti.





Ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi kaivoin myös kyntteliköt ja muutamia pieniä joulukoristeita esille.

Joulunodotus on virallisesti alkanut.
Saa nähdä, miten tonttuoven takana asusteleva tonttu tulee luonamme vierailemaan ;)


Rakkaudella
Henna


torstai 30. marraskuuta 2017

Työssäkäyvälle äidille energiaa - hyvästä ruoasta


Olen ollut töissä kolme kuukautta perhevapaan jälkeen. Alkuun silloin jännitin, miten saan ruokailutapani pidettyä sellaisina, että ne tukisivat hyvinvointiani ja jaksamistani tässä arjessa. Lähinnä jännitin, miten jaksaisin panostaa eväisiini niin, että lounastauon jälkeen mulla olisi vatsa täynnä ja energiaa iltapäivälle.

Eipä näköjään huolta, hyvin olen syönyt ja pysynyt omille tavoilleni "uskollisena", toisin sanoen olen jatkanut syömistä niin kuin olen tottunut syömään.

Aamuisin syön (mikrossa "keitettyä") kaurapuuroa maapähkinävoilla, mustikoilla, raejuustolla ja joskus lisänä on mansikkaa/banaania. Puuron kanssa juon kahvikupillisen.

Lounaaksi valmistan edellisenä iltana esimerkiksi pannulla paistettuja (pakaste)kasviksia ja -vihanneksia, sekaan kananmunaa ja joskus tonnikalaa. Tai (pakaste)kasviksia ja -vihanneksia, makaronia ja tonnikalaa. Kylkeen teen "vihreän salaatin" eli vähän kurkkua, tomaattia ja salaattia, joskus lisänä viinirypäleitä. Töissä mulla on yleensä raejuustoa jääkaapissa.

Jauhelihaa paistan toisinaan isomman määrän tehdessäni päivällistä, jolloin saan hyödynnettyä ylimääräisen jauhelihan: laitan sekaan kasviksia ja lisäksi riisiä tai makaronia. Erittäin maistuva lounas.

Joskus otan mukaani päivälliseltä jäänyttä ruokaa, jos tiedän, ettei mun tarvitse syödä samaa ruokaa kahteen kertaan saman päivän aikana :D Noin kerran viikossa syön ihan valmisruokaa.








Kätevä eväsrasia, koska yhdessä ja samassa rasiassa kulkee sekä ruoka että salaatti :)
Prismasta löysin, olivat puoleen hintaan. Yksi rasia maksoi hieman alle neljä euroa :)


Päivälliseksi meillä on todella paljon ihan perusruokia. Makaroni jostain syystä uppoaa meidän miesväelle parhaiten, joten sitä on jonkun verran, joko laatikon muodossa tai kastikkeen kera tai jonkun "sotkotuksen" seassa. Peruna on helppo raaka-aine, koska se menee keitettynä, muussattuna ja paistettuna. Broileri ja riisi eri variaatioina ovat hyviä vaihtoehtoja.

Eräänä päivänä meillä oli päivälliseksi makaronia ja makkarakastiketta. Keitin makaronia sen verran, että sain samalla tehtyä itselleni seuraavan päivän lounaan eli laitoin eväsrasiaan valmiiksi keitettyä (täysjyvä)makaronia, purkillisen tonnikalaa ja mikrossa sulatin joukkoon kasvislisukkeen. Nopeasti tein pienen vihreän salaatin kylkeen ja näin oli seuraavan päivän lounas valmiina (ihan ensimmäinen kuva tässä postauksessa).










Tällä viikolla vein töihin "selviytymispakkauksen" eli jos jonain aamuna unohdan ottaa eväät tai en illalla jaksa käyttää sitä max. 15 minuuttia, joka mulla normaalisti menee seuraavan päivän lounaan valmistamiseen, on mulla töissä edes jotain syömistä odottamassa.  Selviytymispakkaus sisälsi "kuppiruokia" eli sekaan kaadetaan kuuma vesi, annetaan tekeytyä noin viisi minuuttia ja valmista on. Nämä varmasti menevät hätätapauksissa.



Käymme joskus perheen kanssa ulkona syömässä, esimerkiksi Hesburger, Burger King, Pizza Buffa tai muu ruokaravintola :D Nämä mahdolliset ruokailut on hyvä suorittaa ennen ruokakauppareissua, jolloin kukaan ei mene nälissään sinne hyllyjen väliin notkumaan ;)



Syöminen on ihan todella tärkeä juttu. Ihminen tarvitsee energiaa jaksaakseen päivän touhuja ja energiaa saa ravinnosta eli ruoasta :)

Tällä hetkellä säännöllinen syöminen on sellainen asia, josta en mieluiten tingi tai lipsu. Onneksi nykyinen elämänrytmi ja arki mahdollistavat säännöllisen ruokarytmin.

Syöminen on kivaa.


Rakkaudella
Henna


P.S. Näin joulua odotellessa ruokavaliooni kuuluu myös kohtuudella suklaa eri muodoissa, Kakkutukun herkulliset tuotteet, joulutortut, piparit jne. ;)


Aiemmat postaukseni liittyen aiheeseen ruoka:









tiistai 28. marraskuuta 2017

Muistinhan aamulla pukea vaatteet päälleni?


Moni äiti, ja miksei isäkin, voi samaistua kun totean:


"Apua tätä metatiedon ja 
muistettavien asioiden määrää!!"


Pääkoppani kapasiteetti ei varmaan kohta enää riitä. Eikä se aina riitäkään, vaikka aika hyvin olemme tätä arkea pyörittäneetkin. Silti saan välillä oikein pinnistellä, että kaikki tarvittavat asiat tulee arjessa hoidettua. Kännykän kalenteri, post it -laput ja keittiön seinällä oleva perhekalenteri ovat oivia apuja arjessamme. Vaikka meitä on perheessä kaksi aikuista, on "hallinnollisten asioiden" hoitaminen enimmäkseen minun vastuullani. Mies on hyvä siinä, missä minä en ole eli poikien kanssa leikkimisessä ja remuamisessa sekä hänellä on paremmat hermot kuin minulla.




Kirjoitan tähän esimerkkinä oman, tämän hetkisen "Muista tehdä tällä viikolla" -listani:

  • varaa pojille neuvola-ajat
  • varaa pojille hammaslääkäriajat
  • ilmoita Wilmassa poikien joululomasta
  • vie pojat keskiviikkona aiemmin hoitoon ja aja Imatralle
  • mene perjantaina normaalia aikaisemmin töihin
  • hoida poikien synttärijutut 
  • vie matot pesulaan
  • mene torstaina MLL:n paikallisyhdistyksen hallituksen kokoukseen
  • vie ylimääräiset pienet vaatteet pois 
  • tilaa joulukortit
  • tilaa valokuvat

Tietysti tähän päälle kaikki normaalin arjen päivittäiset toimet, kuten poikien vieminen päiväkotiin, oma työpäivä, poikien hakeminen päiväkodista, kotityöt, kaikki muut menot jne. Jossain vaiheessa pitäisi alkaa joululahjoja katselemaan ja vähän sitä jouluakin järkkäilemään. Tosin, meillä menee aika samoilla siivouksilla ja muilla tohinoilla sekä poikien synttärit että joulun valmistelu. Eikä me muutenkaan (enää) siivota koko torppaa lattiasta kattoon, koska ne juhlat ja joulu tulevat ilman sitä yltiöpäistä siivoamistakin. Huomattu on :D

Koska pääkoppani kapasiteetti on mitä on tällä hetkellä, olenkin työkavereilleni sanonut, etteivät ihmettele, jos jonain aamuna ilmestyn töihin vain puoli naamaa meikattuna tai pyjamanhousut jalassani. Tärkeintä taitaa olla, että on edes ne jotkut vaatteet päällä :D Onneksi esikoisemme muistuttaisi aamulla, jos äitillä ei olisi päivävaatteita päällä kotoa lähtiessämme.




Täytyy todeta, että onneksi meidän perheellä ei ole sen kummemmin aikataulutettuja harrastuksia, koska niiden yhdistäminen tähän arkeen saisi hermoni riekaleiksi. Pojista huomaa muutenkin, etteivät he kaipaa päiväkotipäivien jälkeen muuta kuin omaa kotia ja omia leikkejään (+keskinäistä kinasteluaan). Olen pyrkinyt pitämään linjauksen, että noin kerran viikossa voimme kyläillä jossain hoito- ja työpäivän jälkeen.

Kyllä pitää jäädä sitä aikaa vain olla ja möllöttää. Eilen melkein 5-vuotias esikoisemme pötkötteli sylissäni samalla, kun katsoi Pikku Kakkosta ja itse meinasin siinä samalla torkahtaa. Ei ollut siinä hetkessä kiire mihinkään.

Nyt joku siellä ruudun/näytön takana ajattelee: "Miksi sitten lähdit töihin, kun on niin rankkaa? Olisit pysynyt kotona lastesi kanssa!"

En kuitenkaan koe tätä arkea rankaksi, päinvastoin, tietyllä tapaa nautin tästä. Tykkään olla töissä ja tykkään työstäni, vaikken tykkää siellä meneillään olevasta myllerryksestä. Työstä saatu palkka on ihan todella iso arkea helpottava asia. Lisäksi mulla on arkisin tämä "oma juttu", jossa olen hyvä. Kotiäitiydessä en ollut.

Jos olisin edelleen kotiäitinä, olisi pääkoppani jo poksahtanut. 

Saamme siis taas huomen aamulla jännittää, muistanko pukea vaatteet päälleni ennen kuin hyppäämme poikien kanssa autoon ;)


Rakkaudella
Henna







lauantai 25. marraskuuta 2017

Ootappa vaa!


"Oon kyl ilonen, et meil on tommonen ihan helppo vauva"
"Ootappa vaa, kyl sielt sit tulee ne hampaitten puhkeamiset, ruokanirsoilut, tahtoikä, vierastamiset, eroahdistukset jne jne!"




"Ei vitalis en jaksa ton kaks veen kiukkua ja marinaa!"
"Ootappa vaa sitku tulee kolme vee uhma ja kaikki uhmat ja murrosiät ym. Ei toi oo viel mitään!"

"On tää välil rankkaa ton yhen lapsen kans, kun täs tuntee ittesä päivittäin huonoks äidiks ja oon vähä väsyny"
"Ootappa vaa sitku niit on kaks tai kolme tai enemmän! Sit se arki vast rankkaa on! Eihän yhen lapsen äiti tiiä arjen rankkuudesta mitää!"

"Onpa nyt ihanan seesteinen vaihe menossa"
"Ootappa vaa, kyl se todellisuus taas kohta iskee vasten naamaa!"




Kuulostiko tutulta? Oletko kenties saanut kuulla vai oletko peräti itse antanut näitä "Ootappa vaa!" -kommentteja? 

Miksi tarvitsee aina niin sanotusti pudottaa  toinen ihminen maan pinnalle? Miksei antaisi toisen märehtiä edes hetken siinä omassa tilanteessaan? 

Kun vauva valvottaa ja äiti on väsynyt, ei siinä kohtaan tarvita mitään ylimääräisiä, typeriä kommentteja, kuinka vauvavuoden väsymys ei ole mitään verrattuna siihen, että lapsi valvottaa seuraavat 20 vuotta.

Kun taapero uhmaa ja kiukkuaa milloin mistäkin (ts. joka asiasta), on se siinä hetkessä rankkaa ja verottaa vanhemman voimia ja hermoja. Varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on uutta ja vanhempi itsekin joutuu mahdollisesti opettelemaan uusia toimintamalleja ja tutustumaan itseensä paremmin, jotta osaa ottaa lapsen uhmaamiset vastaan.

Kun elämässä on seesteisempi vaihe menossa, miksi tarvitsee olla muistuttamassa, kuinka elämä tuppaa olemaan sellaista ylä- ja alamäkeä? Miksei voida antaa toisen nauttia siitä seesteisemmästä vaiheesta?

Jokainen fiksu vanhempi tiedostaa, että lasten kanssa elämä on vaihetta toisensa perään. Se, mikä juuri tässä hetkessä on rankkaa ja vaikeaa, saattaa seuraavassa hetkessä olla pikku juttu verrattuna seuraavaan, mahdollisesti aiempaa rankempaan ja kuluttavampaan vaiheeseen.




Jospa jätettäisiin nämä "Ootappa vaa" -kommentit sanomatta ja sen sijaan annettaisiin toisillemme myötätuntoa ja sympatiaa. Välillä voi vain kuunnella (tai lukea), kommentoimatta mitään sen ihmeemmin. 


Rakkaudella
Henna




torstai 23. marraskuuta 2017

Mitä hymyn taakse kätkeytyy?



"Miten sulla menee?"

"Ihan hyvin."

"Okei, no sehän on kiva."


Mutta, meneekö ihan hyvin? Mitä jos sinne hymyn ja mahdollisen iloisuuden taakse kätkeytyy asioita, joita ei kaikille kerrota? Ei haluta kertoa? Ei uskalleta kertoa?

Mitä jos hymyn taakse kätkeytyy väsymystä, huolta, murhetta ja huonoa omatuntoa? 

Mitä jos hymyn taakse kätkeytyy pikaisesti vessassa tai automatkalla itkettyjä ja yhtä pikaisesti kuivattuja kyyneleitä?

Mitä jos hymyn taakse kätkeytyy pelkoa, ahdistusta, häpeää, raivoa ja turhautumista?

Mitä jos hymyn taakse kätkeytyy menneisyyden varjoja ja huonoja muistoja?

Mitä jos hymyn taakse kätkeytyy parisuhdeongelmia tai sairauksia?






Missä vaiheessa olisi hyvä kysyä:

"Miten sulla ihan oikeasti menee?"



Monesti ihmisten henkinen tai fyysinen vointi ei välttämättä ole sitä, miltä se pintapuolisesti näyttää siellä perhekahviloissa, töissä, harrastuksissa, kaupassa, kaupungilla ja siellä kaiken "pahan alkujuurilla" eli somessa.

Hyvä esimerkki on Pellavaa ja pastellia -sisustusblogin Annika, joka rohkeasti antoi Kodin Kuvalehdelle haastattelun, jossa tuli esiin se, miten monet asiat voi saada näyttämään hyvältä ja ns. "täydelliseltä", mutta totuus pinnan alla ja ruudun toisella puolella voi olla ihan toinen. Kannattaa käydä lukemassa.

Onneksi Annika voi jo paremmin, vaikka huonompia päiviä ja jaksoja arjessa edelleen on. Jaksamista hänelle, onneksi sai apua. ❤ 

Ennen kuin kadehtii toista ja katkeroituu tätä kohtaan, on syytä muistaa, että sielläkin pinnan alla voi kyteä jotain, mistä kukaan toinen ei tiedä mitään.

Onkin sitten eri asia, kenelle me haluamme sen isomman tai pienemmän totuuden palan itsestämme antaa. Kenet haluamme päästää sen mahdollisen suojamuurimme toiselle puolelle, sinne herkemmälle puolelle? Ilman pelkoa, että sitä avoimuutta jossain vaiheessa käytetään itseään vastaan?


Rakkaudella
Henna


P.S. Lisäksi voisin vielä linkata omaan juttuuni, miten ei kannata olettaa tietävänsä ihmisistä asioita vain lyhyen kohtaamisen perusteella.








perjantai 17. marraskuuta 2017

Eräs marraskuinen viikko - pieni kurkistus arkeemme


Tässä kohtaa viikkoa en voi muuta kuin nauraa :D

Kulunut viikko sisälsi mm. (todennäköisen) lievän aivotärähdyksen, huonossa kelissä ajelua, hermojen menettämistä ja väsynyttä hihittelyä.

Olkaa hyvä, pieni katsaus meidän arkipäiviimme ja juuri tähän viikkoon.




Maanantai


Maanantai oli aikalailla perussettiä. Väsyneitä olimme edellispäivän isänpäiväkahvitteluiden ja -kyläilyjen jälkeen, mutta uusi viikko alkoi mukavasti. 

Klo 6.05 herätys, klo 7.40 lähtö kotoa, pojat päiväkotiin, itse töihin, töissä noin klo 8.20-14.20, poikien hakeminen päiväkodista, äkkiä jotain helppoa ruokaa (meidän perheen varma hitti: makaronia ja jauhelihakastiketta). Klo 17.00 kävellen miehen serkkupojan synttäreille, kotiin noin klo 19.30, iltatoimet ja pojat taisivat nukahtaa joskus klo 21.00 jälkeen.

Tiistai


Aamu alkoi muuten samalla tavalla kuin maanantainakin ja muina arkipäivinä, koska meillä noudatetaan tiettyjä rutiineja ja hyvä niin, helpottaa elämää lasten kanssa kummasti.

Aamulla päiväkodilta lähtiessäni laitoin eteisessä kengät jalkaani, nousin ja löin pääni kunnolla sellaisen iiiison lavuaarin reunaan. Sattui niin helvetisti, että olisi tehnyt mieli itkeä, taisi silmäkulma vähän kostuakin. Se oli ihan kunnon tälli. Siinä mietin, että olenpa ainakin tajuissani ja kokeilin, ettei päästä tule verta. Ei muuta kuin ääntä kohti eli töihin. 

Töissä mainitsin parille työkaverilleni aamuisesta kohtaamisestani lavuaarin kanssa ja eräs sanoikin, että kannattaa nyt seurata oloja, koska se lieväkin aivotärähdys voi tulla viiveellä. Tästä juttuhetkestä ei mennyt kauaa, kun oloni muuttui vähän oudoksi. Päätäni ei varsinaisesti särkenyt, mutta jomotti. Oli sellainen huimaava olo, vähän raskauspahoinvointiin verrattavissa (yäk). Tunsin, ettei ihan kaikki muumit olleet laaksossa siinä aamupäivän aikana. Iltapäivään mennessä olo kuitenkin normalisoitui enkä kokenut, että mulla olisi ollut mitään muistikatkoja aamulta tai muutakaan vakavampaa. Elämä jatkui.

Klo 14.45 hain pojat päiväkodista ja menimme ystäväni luokse käymään pikavierailulla. Kotiin klo 16.45, äkkiä edellisen päivän sekä pakkasesta löytyneiden pakastettujen hätävara-annosten lämmittämistä, syöminen perheen kanssa ja sitten mie lähdinkin salille "pumppaamaan rautaa", hah ;D. Salilta menin kävellen kauppaan ja kotona olin klo 19.30. Juuri samaan aikaan autokorjaaja naapuristamme tulikin hakemaan Passattiani, johon piti vaihtaa uudet takajouset. Katsastuksen jälkitarkastus pitäisi suorittaa viimeistään torstaina. Korjattu auto ilmestyi vielä saman illan aikana takaisin pihallemme.

Keskiviikko


Klo 5.45 ylös, klo 7.25 pojat päiväkotiin, auton tankkaaminen ja suunta kohti Imatran toimipistettämme. Aamulla olin verhoja avatessani hihkunut pojille: "Hiphei trallalaa, siel on lunta ja lisää sataa!", kunnes tosiaan muistin, että ai joo, pitäisi Imatralle ajaa, ajomatka yli 1,5 tuntia per suunta. Heh heh. Kiva ajokeli varmaan niin. Alkumatka menikin ihan ok, mutta Lappeenrannan kohdassa näkyvyys alkoi olemaan sen verran heikkoa ja loskaa vähän kertynyt tielle, että normaalia enemmän hölläsin kaasujalkaa. Onneksi ei ollut minuuttiaikataulu.

Rauhallinen päivä Imatran toimipisteellä ja klo 14.25 lähdin ajamaan kotia kohti. Klo 16.10 olin hakemassa poikia ja siitä äkkiä kotiin. Mies oli onneksi kerennyt ennen meitä kotiin ja oli valmistelemassa ruokaa. 

Ja nyt joku siellä miettii, että miksei mies ollut hakenut poikia päiväkodista, kun oli kerran aiemmin päässyt töistä kotiin ;) Ihan siitä syystä, että mulla oli käytössäni auto, jossa on talvirenkaat ja poikien istuimet. Meidän kakkosautossa ei ole vielä talvirenkaita (asia korjaantuu viikonloppuna). Miehellä on vain firman pakettiauto, johon ei sattuneesta syystä ole turvaistuinta asennettu.

Tuolloin keskiviikkona piti vielä muistaa tilata esikoisen päiväkotikuvat sekä lisää lämmitysöljyä, jottei torppa kylmene :D




Torstai


Normaalit aamutoimet ja aikataulut, mutta poikien päiväkotiin viemisen jälkeen kävin katsastuskonttorilla Passattini kanssa ja saatiinhan sille taas leima seuraavaksi vuodeksi. Katsastuksen jälkeen normaali työpäivä ja normaaliin aikaan kotiin, eli olimme poikien kanssa kotona noin klo 15.00.

Aloin tekemään vähän enemmän aikaa vievää, mutta kuitenkin ihan perus arkiruokaa: jauheliha-perunasoselaatikkoa. Ihan itse omin pikku kätösin kuorin ja pilkoin perunat, keitin ne, paistoin ja maustoin jauhelihan, tein keitetyistä perunoista muussin, sekoitin nämä vaativat raaka-aineet keskenään, laitoin seoksen voideltuun vuokaan, päälle pari voinokaretta ja lykkäsin uuniin. Suorin samalla keittiön ja laitoin pyykkiä peseytymään. Ennen klo 17 aloimme syömään ja ylläriiiii, kumpikin pojista söi todella huonosti. Pienempi ei juuri mitään. Tässä taas kiitos, kun yrittää olla vähän tehokkaampi äiti. :D

Ilta oli omalta osaltani yhtä kiukkua. Oli todella turhautunut fiilis, kun kaikenlaiset asiat mietityttävät ja on huoli tulevaisuudesta. Siinä miehelleni ääneen totesin, että kai se täytyy tämän rouvan lähteä jonnekin juttelemaan, koska pääni sisällä on aikamoisia, varsinkin äitiyteeni liittyviä solmuja, jotka tuntuvat olevan esteenä sille, että pystyisin nauttimaan ainakin 90 prosenttisesti. Pienet itkutkin siinä tirautin.





Perjantai


Kuopus oli herättänyt yöllä jossain vaiheessa ja minulla kesti sen jälkeen vähän aikaa päästä takaisin uneen, vaikka yleensä nukahdan todella helposti yöheräilyjen jälkeen. Aamulla raotin silmiäni ja tuijotin hetken aikaa yöpöydälläni olevaa kelloradiota. Kello oli 7.05. Hetki meni ennen kuin aivot reagoivat: "Voi helvetti, oon nukkun tunnin pommiin!". Miettikää, elämäni kolmas kerta, kun nukun pommiin/herään myöhemmin kuin olisi tarkoitus, jos ajatellaan koulu- tai työhistoriaani :D 

Äkkiä nousin ylös ja hetken aikaa ravasin ympäri kämppää kiroillen. Mies tuli esikoisen kanssa vessasta ja kysyi pienellä virneellä, että mitäs siinä ravaat ja kiroilet. 

"No mikset herättän??" 
"No mist mie tiiän, moneks sie oot tänää menos?" 
"No ihan normi aikaan! Tunti sit olis pitän herätä! Kyl sie tiiät!"

Olin edellisenä päivänä ottanut herätyksen pois päältä, kun normaalisti kello soittaa joka arkiaamu klo 6.05, ellei ole poikkeuspäiviä. Mies vielä rauhoitteli, että mullahan on liukuva työaika eikä sinänsä ole mitään hätää. No ei, mutta haluan pojat viedä päiväkotiin aamupalalle enkä sen jälkeen ja itsellekin olisi mukava tehdä joitain toimenpiteitä ennen ihmisten ilmoille astumista. 

Harmitus ja kiukku laantuivat aika nopeasti, kun ryhdyin toimeen. Klo 7.40 istuimme poikien kanssa autossa ja otimme suunnan kohti päiväkotia. 35 minuutissa sain meikattua, juotua kahvin, käytyä vessassa, puhdistettua hampaat, sain pojat ja itseni pukeisiin sekä napattua aamupalan mukaani. Täytyy sanoa, että onneksi mulla on tapana laittaa esimerkiksi poikien vaatteet iltaisin valmiiksi ;) Pieni juttu, mutta helpottaa arkiaamuja. 

Töissä olin klo 8.15. Nälkä oli kauhea, mutta jogurttirahka mustikoilla sekä kuppi kahvia pelasti :)




Perjantai meni noin muuten töissä hihitellessä ja hölmöä juttua heittäen. Hihitin jopa sille, miten paska ilma ulkona oli: pimeää ja vettä tuli niin, että ikkunat ropisi. Marraskuu parhaimmillaan.

Huh. Ja tästä vauhti vain kiihtyy, kun lähestyy firman pikkujoulut sekä poikien synttärit järjestelyineen ja se joulukin on sieltä tulossa...ja...ja... :D

Viikonloppu, olet tässä vaiheessa tervetullut! :D


Rakkaudella
Henna