tiistai 16. tammikuuta 2018

Arjen hyvät asiat ja hetket


Vaikka elämässä tulee hetkiä ja ajanjaksoja, jolloin elo on normaalia rankempaa, on monesti siellä arjessa asioita, jotka tuovat iloa ja hyvää mieltä. Nämä asiat meinaavat usein unohtua silloin, kun elämä koettelee.

Harvemmin tavallisen pulliaisen elämä on yhtä glamouria ja juhlaa päivästä tai viikosta toiseen, joten silloin on osattava ottaa se nautinto arjen pienistä ja mahdollisesti isommistakin hyvistä asioista ja hetkistä.

Hyvä arki koostuu usein niistä monista pienistä, hyvistä asioista. Arki on sitä, mitä me elämme, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Ei arjen ole pakko olla pelkkää harmaata ja tasapaksua puurtamista, vaikka monesti suurin osa päivästä saattaa sellaista ollakin tai siltä tuntua. Olisi kuitenkin hyvä olla edes jotain, edes niitä pieniä valonpilkahduksia, pieniäkin värejä siellä arjessa.

Eilen illalla aloin miettimään, että omassa arjessani on aika paljonkin sellaisia pieniä juttuja, joista tulee hyvä mieli ja jotka auttavat jaksamaan näissä "ruuhkavuosissa" rämpiessä.

Haluan jakaa nämä muutamat hyvät asiat ja hetket teidänkin kanssa.

Hyvät hetket muiden ihmisten kanssa


Se voi olla rentouttava lounas kera työkaveri(ystävän) tai hyvä, silmiä avaava keskusteluhetki toisen työkaveri(ystävän) kanssa. Se voi olla kävelylenkki läheisen ihmisen seurassa tai ylipäänsä kohtaaminen tärkeän ihmisen kanssa. Ja se tunne, kun olet jollain tavalla voinut olla avuksi tai saanut omaa mieltäsi kevennettyä.



Liikunta


Reipas kävelylenkki, (raskaampi) hölkkälenkki, tunti kuntosalilla, kävellen kauppaan ja takaisin... Se, että keho saa liikettä. Se, että laittaa kehon hommiin ja nollaa ajatuksensa hetkeksi. Siitä tulee hyvä mieli.

Kuten "rivienvälistä" voi lukea, liikunta tekee hyvää kokonaisvaltaisesti. Se hoitaa kehoa JA mieltä.


Joulukuun poikamme


Niin kuin osaavatkin välillä ärsyttää sekä minua että toisiaan, osaavat he myös olla niin suloisia yhdessä ja erikseen. Ne hetket, kun pojat leikkivät viisitoistakin minuuttia keskenään, omassa huoneessaan, ilman yhtäkään soraääntä. Todellista arjen luksusta.

Tai kun he oikein innostuvat halailemaan tai auttamaan toinen toistaan. Pikkuveikka ottaa (hyvässä ja pahassa) isoveikastaan mallia ja isoveikka on välillä niin ylpeänä, kun pikkuveikka häntä matkii. Pikkuveikka on ihana, kun hän osaa jo kunnolla vaatia pyytää isoveikkaa leikkimään esimerkiksi autoilla. Yleensä myös hermostuu, jos isoveikka ei ideasta innostu.



Päiväunet


Vapaapäivinä, jos vain mahdollista, päikkärit kuuluvat pakettiin. Ne kuuluu ottaa silloin, kun niihin on mahdollisuus. Menneenä viikonloppuna sain otettua molempina päivinä päikkärit ja maanantaina työkaverini totesikin, miten näytän jotenkin pirtemmältä. Lepo, kyllä se vain tekee ihmeitä.

Kahvihetki päivällisen jälkeen


Tämä on yksi päivän parhaimpia hetkiä. Päivällinen on saatu syötyä, pöytä siivottua ja on aika laittaa iltapäiväkahvit valumaan. Pojille telkkarista Pikku Kakkonen ja itselle hetki aikaa hengähtää sohvan nurkassa, kahvikupposen ääressä. Tämän jälkeen sitä yrittää jaksaa rutistaa päivän viimeiset tunnit iltatoimien, poikien iltavillien ja vastaavien perusarjen toimintojen osalta.

Viikonloppuilta ja punkkulasillinen


Pojat on saatu nukkumaan, mies lähtenyt autotalliin omiin hommiinsa ja itse suuntaan sohvan nurkkaan kera punkkulasillisen. Tallennuksesta valitsen Salkkareita, SuomiLOVEa tai jotain muuta "hömppää". Sellaista aivojennollausohjelmaa, tiedättehän. Tunnin ajan olemme ihan vain minä, lasi punkkua ja telkkari. Pyhä kolminaisuus.

Blogini


On aina yhtä hienoa saada uusi postaus teksteineen ja kuvineen valmiiksi. Julkaisuhetkellä minua edelleen jännittää, mutta joistakin postauksista saatu positiivinen palaute tuo sen tunteen, että taas on onnistuttu.

Työni


Tykkään työstäni ja mie olen hyvä siinä, mitä teen. Olen kasvanut ammattilaiseksi vuosien aikana. Työni antaa mun arkeen paljon, olematta kuitenkaan se suurin osa elämääni. Työ täydentää tätä kokonaispakettia.








Millaista arkea sinä elät? 
Mitkä ovat arkesi valonpilkahdukset? 
Asiat, jotka antavat  sinulle voimaa?




Rakkaudella
Henna, 
joka arkiaamuina näyttää tältä ennen kuin saa laitettua itsensä valmiiksi




keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Henkinen romahdus - miten se paha olo oikein näkyy?


Joulukuussa kirjoitin kaksi postausta liittyen henkiseen hyvinvointiini tai oikeastaan siihen, kun henkinen hyvinvointini ei ole niin hyvä: 

Henkinen romahdus
Henkinen romahdus - avun hakeminen

Toisaalta mulla olisi tänne blogiin paljonkin asiaa, toisaalta taas en halua iiiihan niin paljon tuoda kaikkia ajatuksiani esille, en tässä vaiheessa, en omalla naamalla ja nimellä. Kaikki ajatukseni eivät kestäisi "päivänvaloa" eivätkä ne itseasiassa kuulukaan suuremmalle yleisölle. Tietyt ajatukseni puran ammattilaiselle, jos edes hänelle.

Tässä postauksessa aion hieman tarkemmin kertoa, miten se paha oloni näkyy, ihan tässä tavallisessa arjessa.

Toisin kuin voisi luulla, en kulje naama nurin päin, kyynel silmäkulmassa aamusta iltaan niin, etten saisi edes sanoja ulos suustani. Itselläni on kuitenkin "vain" lievän masennuksen oireita, joten esimerkiksi toimintakykyni on lähes normaali. Saan hoidettua arkeen kuuluvia asioita, mitä nyt aloitekykyni sattuu välillä (lue: usein) olemaan hieman heikohko.

Räjähtelen. Olen kuin kävelevä aikapommi: koskaan ei voi tietää, missä hetkessä pamahtaa. Mie huudan. En siis vain korota ääntäni, vaan H U U D A N. Huudan niin, että pojat oikeasti joskus säikähtävät. Heti perään halaan heitä ja pyydän anteeksi: "Ei äiti olisi saanut. Ei ollut taas teidän vika, vika on äidissä, mutta äiti lupaa saada itsensä parempaan kuntoon".

Olen saanut kaverikseni ahdistusmöykyn. Ristus, että onkin ahdistava kaveri. Tiedättekö sellainen, joka tuntuu painona rinnassa, sellaisena möykkynä? On hetkittäin vaikea hengittää. Olo tuntuu tuskaiselta. Tuntuu, että ahdistus yrittää päästä ulos sieltä rinnasta, mutta pelkään, että sitten vasta alkaisikin tapahtumaan? Tämä möykky tuntuu suurimman osan päivästä, mutta eniten se tuntuu, kun itse pysähtyy hetkeksi. Kun pysähtyy hetkeksi ajattelemaan ja kuulostelemaan omia fiiliksiään. Joskus se hetki on töissä, joskus kotona, joskus autoa ajaessa.

Joku fiksu ja filmaattinen voisi tähän todeta: "Älä ajattele". Näinkin voisi toimia ja näin ehkä olenkin toiminut aiemmin? En ole antanut itselleni lupaa ajatella syvemmin. Olen tukahdattanut monia tunteita, jopa ihan sitä raivoa tietyiltä osin. Nyt sitten, kun ne tunteet ovat tulossa ulos, niin tässä sitä ollaan. Minä ja kaverini ahdistusmöykky.

Tiuskin ja kiukkuan, kuin mikäkin pieni lapsi. Kotona joku ihan hyvällä kysyy jotain ja minä vastaan tiuskien takaisin.

Monta kertaa päivässä on sellainen tunne, että tekisi mieli vain itkeä.

Olen alkanut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, tietyissä tapauksissa myös vainoharhaiseksi. "Miks se sano noin? Mitä toiki nyt tarkotti? Se ei kyl tykkää minust enää. Ehkä mie vaan häviän tästä, vähin äänin".

Todella paljon haluaisin vetäytyä ihan vain omiin oloihini. Jopa puhelimen erilaiset pimputukset ovat hetkittäin alkaneet ahdistamaan ja yleensä iltaisin laitankin puhelimeni hyvissä ajoin äänettömälle. Toisaalta taas, roikun ihan liikaa somessa. Ihan liikaa olen taas puhelin kourassa. Haluan ilmeisesti jotenkin paeta nykyhetkeä? Tiedostan, ettei some ole suurissa määrin se paras mahdollinen paikka silloin, kun mieli on vähän rikki.

Ihan kaupassa käyminenkin on alkanut ahdistamaan. En haluaisi kohdata kaikenmaailman ihmisiä. Töissä tätä tunnetta ei kuitenkaan ole, vaikka teen töitä monien ihmisten kanssa päivän aikana ja olen  heidän kanssaan yhteyksissä eri tavoin. Kaupassa sitten taas voi törmätä ihan keneen tahansa eikä välttämättä sellainen smalltalk aina innosta.

Ihmisten välttely. Jätin yhdenkin koko perheen kyläilyreissun väliin ja sanoin miehelle, etten nyt jaksa lähteä esittämään mitään hyvää äitiä, kun en sitä kerran ole.


Lievä masennus


Silti, kaikista näistä asioista huolimatta olen edelleen pohjimmiltani iloinen, naurankin joskus, heitän omaa mukamas hauskaa läppääni. Yritän kulkea pilke silmäkulmassa, vaikka ahdistaakin.

En halua vaipua synkkyyteen. Haluan edelleen olla ihmisille ystävällinen. En halua muille purkaa pahaa oloani, varsinkaan olemalla ilkeä. Jos alkaa tuntumaan siltä, että meinaan purkaa oloani nimenomaan ilkeilemällä, esimerkiksi somessa tai ihan viesteissä, jätän kirjoittamatta. Mieluummin olen niin sanotusti hiljaa ja purkaan ärsytyksen jollakin muulla tavalla.

Kotona olen puhunut, että liikunta on nyt entistäkin tärkeämmässä roolissa. Mun on päästävä lenkille useammin kuin kerran viikossa. On päästävä tuulettamaan ajatuksiani ja kroppaani. Eilisen salikäynnin jälkeen oli hieno fiilis, kun "rauta oli noussut" paremmin ja helpommin kuin viime syksyn puolella. Siinä tunnin aikana mieli sai levätä ja kroppa keskittyä tekemiseen.

Tilasin itselleni Mutsie-blogin kirjoittajan, Irene Naakan kirjoittaman kirjan "Hullu kuin äidiksi tullut". Kirjan saapumista odottelen kuin kuuta nousevaa. Ensinnäkin toivon, että saisin taas ylipäänsä yhden kirjan luettua ja toiseksi toivon, että kirjassa käsitellyt asiat toisivat tietynlaista selkeyttä omiin ajatuksiini.

Tunnelin päässähän ON valoa. Olen nyt tällä matkalla, jonka tarkoitus on ilmeisesti käsitellä mieleni sopukoissa olevia ajatuksia ja tunteita, mutta jonka määränpäässä on toivottavasti paljon hyvää.

Mitä se kaikki hyvä tuleekaan olemaan, sitä en vielä tiedä.
Sen verran utelias kuitenkin olen, 
että siitä haluan ottaa selvää.


Rakkaudella
Henna


Kuva on otettu viime sunnuntaina, kun aurinko pitkästä aikaa tuli vieraaksemme ja kävimme ystäväni kanssa 8 kilometrin terapialenkillä ♡


perjantai 5. tammikuuta 2018

Mies lapsien kanssa kotona ja äiti töissä - tähän voisi tottua


Mies on lomaillut poikien kanssa viimeiset pari viikkoa ja voin suoraan sanoa, että tähän voisi tottua. Tämä on ollut ihanaa. 

Miten helppoa on ollut työaamuina, kun on itse voinut herätä vasta kello seitsemän, saanut laittautua kaikessa hiljaisuudessa valmiiksi kahvia samalla juoden. Aamupala on syöty vasta töissä. Ennen kello kahdeksaa on voinut pukea vain itselleen takin päälle, laittaa kengät jalkaan, hypätä autoon ja ajaa suoraan töihin noin 15 minuutissa, ilman ylimääräisiä pysähdyksiä.

Päivä töissä ja sieltä suoraan kotiin, jossa on odottanut tyytyväiset lapset, levollinen mies, keittiö suorittuna, puhtaita pyykkejä kuivausrummussa, viikattuja vaatteita makuuhuoneessa ja ruoanlaitto on ollut alkamassa.

Eräs ilta viime viikolla olisin tyhjentänyt tiskikoneen ja suorinut keittiön muutenkin. Olkkarista kuului: "Anna sen keittiön olla, pitäähän mullaki olla jotain tekemistä huomenna". Aaaaasia selvä, painuin sohvan nurkkaan istumaan :)

Olen itsekin ollut vähän pirteämpi, koska tämä on tietyiltä osin mennyt ihan lomasta omaltakin osalta. 




Tämä olisi ihanne. Mies ja lapset kotona, äiti töissä. Se järjestely toimisi meillä ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Mies nauttii enemmän kotona olemisesta ja poikien kanssa touhuamisesta, mie olen parhaimmillani työympäristössä.

Ihannetilanne ei kuitenkaan aina ole se realistinen tilanne. Ensi viikolla palaamme arkeen, joten meillä tulee olemaan täällä väsynyt mies, väsyneet lapset ja väsynyt äiti.

Ruuhkavuodet jatkavat taas pyörimistään omalla painollaan. Kahden aikuisen työtulot kuitenkin helpottavat arkea ja minun tapauksessani työssäkäyvä äiti on edes vähän iloisempi kuin kotona oleva äiti.

Tämä lomailu oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Toivottavasti kevät, lisääntyvä valonmäärä ja kuivemmat kelit tulevat pian.


Rakkaudella
Henna

tiistai 2. tammikuuta 2018

Elämäntapamuutokseni aloittamisesta lähes 7 vuotta - missä mennään nyt?


Näin uuden vuoden alkaessa lehtien palstat, blogit ja some täyttyvät erilaisista jutuista kuten

"Näin pääset kesäksi kuntoon!"

"Näin aloitat elämäntaparemontin!" 

"Näin laihdut kuusi kiloa kuukaudessa!"

"Näin pääset pömppövatsasta eroon - kuusi vinkkiä!" 



En ihmettele, että ihmiset haksahtavat esimerkiksi erilaisiin kurinalaisiin pikadieetteihin, joissa painoa tippuu lyhyessä ajassa monta kiloa. Nämä dieetit voivat olla hyviä alkuja elämäntapamuutokselle, mutta täytyy myös miettiä, haluaako sitä todella elää monta vuotta niin kuin näiden pikadieettien aikana eletään, syöden vain tiettyjä ruoka-aineita ja vältellen ties mitä? Vai olisiko sittenkin parempi tehdä pikkuhiljaa sellaisia muutoksia, joista pystyy pitämään kiinni ja niistä tulee luonnollisesti osa arkea?

Monesti näiden pikadieettien lisäksi aloitetaan sieltä sohvannurkasta liikkumaan viisi kertaa viikossa käyden kaikki pumpit, pampit, spinningit, hölkät, mäkivedot... Vähemmästäkin motivaatio lopahtaa heti alkuunsa. Liian paljon muutoksia liian lyhyessä ajassa. Ei ihmisen pää eikä välttämättä fysiikkakaan pysy tälläisessä mukana.

Kaiken tämän päälle ruoskitaan itseään: yksi suklaapala laittaa juoksemaan viisi kilometriä ylimääräistä, podetaan huonoa omatuntoa sairastelupäivistä eikä välitetä palautumisesta. Mitäpä ihminen nyt levolla tekisikään? Ihmiset ovat liian ankaria itselleen, nimimerkillä tiedän, mistä kirjoitan.

Oma elämäntapamuutokseni


Omasta elämäntapamuutoksestani kirjoitin laajemmin jo syksyllä 2016, ihan blogini alkutaipaleilla. Teksti on pitkähkö, mutta tuo hyvin esille sen, miten paljon muutosten eteen on pitänyt tehdä töitä, eniten töitä on pitänyt tehdä omien ajatustensa kanssa.

Referoin yllä linkattua blogitekstiä sen verran, että lähtötilanteessa keväällä 2011 olin painoindeksin mukaan vain lievästi ylipainoinen, mutta alkoholin, passiivisen elämäntyylin, rasvaisen ruoan, herkkujen ja epäsäännöllisen syömisen takia olin suhteellisen turvoksissa. Kun haave omasta lapsesta oli kova, mutta mukanani kannoin monirakkulaisia munasarjoja, oli aika tehdä asioille jotain. Pikkuhiljaa, erilaisia tyylejä kokeillen, virheistä oppien, olen nyt tässä. 

Terveempi, kahden pojan äiti, joka fyysisesti jaksaa enemmän ja paremmin.





Nykytilanne


Tällä hetkellä elän omien elämäntapojeni kanssa tietynlaisessa balanssissa ja niin sanottu mottoni onkin

"Kaikkea kohtuudella"

Joulukuussa söin joka päivä vähän suklaata tai jotain muita herkkuja. Ihan joka päivä. Joulukuussa varsinainen liikunta oli vähäisempää, silti monena päivänä sain 10 000 - 13 000 askelta täyteen, koska kotona sekä töissä oli hektisempää. Joulukuu ei tuonut yhtään niin sanottua lisäkiloa. (paino on itseasiassa pysynyt  melkein samana vuoden verran)

Kaiken sen joulukuun härdellin keskellä pyrin kuitenkin pitämään ruokarytmistäni kiinni ja syömään omien ruokailutottumusteni mukaisesti. Bonuksena herkut ja tietysti jouluruoat.

En ruoski itseäni, jos jonain päivänä tai vaikka koko viikonloppu menee syöden, miten sattuu. Tosin harvemmin useampaa päivää "syön, miten sattuu", koska se kostautuu heti omassa olotilassa; tulee vatsavaivoja, verensokerit heittelevät ja väsyttää entistä enemmän.




Perhekin sen tietää: äidin on pidettävä ruokarytmistä kiinni tai muuten tulee nälkäkiukku. Eräänä iltana viime viikolla mulla oli jo ihan hirveä nälkä, mutta vielä tohotin aamua varten jotain juttuja valmiiksi ja kiukkusin samalla. Mies huuteli olkkarista: "Söisit nyt vaan ensin jotain, ettei tartte siellä kiukuta". Mun on siis muistettava syödä ;D

Tai jos lähtee lenkille eikä ole sitä ennen muistanut syödä hyvin. Eipä muuten jaksakaan mennä samaan tahtiin kuin normaalisti. Tai salilla ei jaksa samalla tavalla kuin yleensä. Enegia ja puhti loppuu kesken.

Syön siis tavallista kotiruokaa, syön niin sanotusti "omia pöperöitäni", syön herkkuja, syön Hesessä... Kaikkea kohtuudella. Enimmäkseen syön ihan tavallisesti, 4-5 kertaa päivässä.

Alla muutama, vanhempi blogitekstini liittyen ruokailuihini. Näistä teksteistä hyvin huomaa, miten ajatukset ovat muokkautuneet vielä enemmän sinne kohtuullisuuden ja sallivuuden suuntaan.

Suhteeni herkkuihin
Kotiäidille energiaa - ruoasta
Kotiäidille energiaa - hyvästä ruoasta, osa 2
Työssäkäyvälle äidille energiaa - hyvästä ruoasta

Suhteeni vartalooni


Olen sinut vartaloni kanssa. Kaikki liikunnan mahdollisesti tuomat positiiviset muutokset ovat tervetulleita, mutta tällä hetkellä en syö enkä liiku siksi, että saisin kroppaani muokattua johonkin tiettyyn suuntaan. Syön hyvin ja liikun siksi, että voisin hyvin. Hyvä ravinto ja liikunta tuovat mulle hyvän olon ja varsinkin liikunta auttaa käsittelemään tämän hetkistä olotilaani. Jos oikein kovasti ahdistaa, jää osa ahdistuksesta matkan varrelle, kun käy heittämässä tunnin reippaan kävelylenkin.

Vaikka mulla on nyt ollut ahdistusta ja muita ihania olotiloja, se ei kuitenkaan ole vaikuttanut tuhoisasti siihen, miten näen itseni ulkonäöllisesti. Välillä huomaan ajattelevani, että kunpa mulla olisi kiinteämpi vatsa tai pyöreämpi pylly. Kun itse on tällä hetkellä sisäisesti vähän rikki, näkyy se siinä, että tekisi mieli alkaa kontrolloimaan sitä, mitä olisi kaikkein helpoin kontrolloida eli omaa kroppaansa. En kuitenkaan tähän ryhdy.



Ja kuten yllä totesin, liikun, koska se tuottaa mulle hyvän olon. En liiku siksi, että olisin jonkun tietyn näköinen. En liiku muiden takia. Liikun itseni takia. Annan tulevan kevään ja lisääntyvän valon määrän hoitaa taas hommansa sen suhteen, mitä tulee liikkumiseen. Tiedän aktivoituvani enemmän kesää kohti mentäessä.

Alla olevasta linkistä voit käydä lukemassa lisää mietteitäni oman ulkonäköni hyväksymisestä: 


Tässä vielä linkkejä aiempiin teksteihini liikunnasta:



Mun on helppo pitää nykyisestä kiinni. Syömiset ja liikkumiset eivät tunnu pakkopullalta eikä paluu arkeen joulukuun jälkeen tunnu pahalta, vaikealta tai raskaalta, päinvastoin. 

Jokainen meistä on yksilö ja jokaisen pitäisi löytää ne omat tavat pitää itsestään huolta. Toisille sopii raskaampi liikunta, toiset tyytyvät rauhallisiin kävelylenkkeihin. Toiset haluavat syödä niin sanotusti "kurinomaisesti" eikä tunnu (pahalta) missään, toiset sallivat itselleen enemmän.




Muutos lähtee jokaisesta itsestään. Alkuun voidaan mennä metsään valintojen suhteen, mutta jossain vaiheessa se kultainen keskitie löytyy, kunhan sitä jaksaa etsiä :)

Nimimerkillä Kokemusta on

Nyt olen armollisempi itselleni. Olkaa tekin.


Rakkaudella
Henna





lauantai 30. joulukuuta 2017

Vuonna 2018 lupaan...


...elää elämääni.

En aseta itselleni enkä muille liikaa odotuksia.

En lupaa asioita, joita en halua luvata. En lupaa lupauksia, joita en pysty pitämään. En itselleni, enkä muille.

Yritän olla parempi ihminen, yritän olla oma itseni. Tulen selvittämään välit itseni ja muiden kanssa, vaikka se tekee kipeää.

Yritän saada itseni psyykkisesti kuntoon, ainakin nykytilaa parempaan kuntoon.

Yritän olla armollisempi itselleni. Nöyrryn. Myönnän heikkouteni, virheeni ja puutteeni. Yritän opetella olemaan heikko ja tunteellinen  myös muidenkin nähden. Aina ei tarvitse esittää vahvaa, ettei mikään muka tuntuisi missään. Tottakai tuntuu, monetkin asiat.




En odota vuodelta 2018 ihmeitä, minkään suhteen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mulla on fiilis, että tuleva vuosi tulee jollain tasolla kunnolla koettelemaan perhettämme. Vuosi mahdollisesti tuo eteemme haasteita, joita emme (onneksi) osaa ennustaa, mutta toivottavasti selviämme niistä joltain osin.

Uskon, että kaikella on joku tarkoitus. Niin väärältä kuin se joskus kuulostaakin, mutta monesti asioiden jo tapahduttua selviää myöhemmin, mikä tarkoitus tapahtuneella oli.

Elämä on toisinaan myös helvetin epäreilua. Toiset kantavat raskaampaa taakkaa kuin toiset, mutta kaikista ei edes olisi raskaamman taakan kantajiksi, kuten esimerkiksi itsestäni. Silti on kohtuutonta, miten elämä kohtelee toisia rankemmalla kädellä kuin toisia.

Elämä myös antaa anteeksi. Asioita voi aina yrittää korjata. 

Toivottavasti vuosi 2018 on teille kaikille hyvä ♡ 

Tuokoon vuosi 2018 rakkautta ja nauttikaa läheistenne seurasta ♡

Elämässä on myös värejä, vaikka joskus näkisi pelkkää mustaa.


Kaikella rakkaudella
Henna


Vuosi takaperin kirjoittelin menneestä vuodesta 2016 ja uudesta, tulevasta vuodesta 2017.
Postauksen voit käydä lukemassa täältä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Henkinen romahdus - avun hakeminen


Kolmisen viikkoa ennen joulua myönsin itselleni ja muillekin, että vieraakseni oli saapunut tietyn tyyppinen henkinen romahdus. Kyseisestä "kaapista ulos tulemisesta" tuli yksi luetuimpia postauksiani tässä reilun vuoden blogiurani aikana. Jokaisella lukijalla on syynsä, miksi on tekstin lukenut.

Postaus oli helppo kirjoittaa, mutta julkaisuhetkellä jännitti ja pelotti. Jopa hävetti. Tunsin itseni todella pieneksi ihmiseksi. Ihmiseksi, joka myönsi tuolla tavalla julkisesti oman heikkoutensa. 

Turhaan kuitenkin jännitin ja pelkäsin. Sain ihania kommentteja, sekä Facebookin että bloginkin puolella ja lisäksi muutama ihminen laittoi viestiä kysyäkseen, miten jakselen ja kehui rohkeuttani, kun tuon asian julkisesti esiin. Kiitos teille niistä kaikista <3

Ehkä osalle tuli mielikuva, että olen sellainen kävelevä itkevä hermokimppu, joka ei selviä normaaleista päivistä, mutta jännäähän tässä on se, että näytän ulospäin ihan ehjältä ja iloiselta ihmiseltä.

Tämän kyseisen tekstin julkaisemisen jälkeen ylleni laskeutui tietynlainen sisäinen rauha. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mutta nyt olin tuonut julki sen, etten todellakaan ole mikään superihminen, joka jaksaa ja kestää ihan mitä tahansa. Varsinkaan omalla taustallani.




Avun hakeminen


Tuon blogitekstin jälkeen tunsin olevani itselleni, perheelleni sekä muillekin sen velkaa, että ihan oikeasti teen asian eteen jotain enkä jää taas odottamaan seuraavaa pahempaa romahdusta. Seuraavalla viikolla laitoin neuvolamme terveydenhoitajalle sähköpostia, jossa avasin tilannettani sekä toin esiin tarpeeni päästä juttelemaan jonkun kanssa. Toin esiin, että olen nuorempana sairastanut keskivaikean masennuksen, mutta siihen verrattuna nämä olotilat ovat lievempiä. Painotin vielä, etten halua itseäni vahingoittaa tai ajattele kuolemaani. Pois se minusta. 

Tässä vaiheessa isot kiitokset tälle kyseiselle terveydenhoitajalle, koska hän otti asian heti hoitaakseen ja laittoi minulle lähetteen psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Olin jo tässä vaiheessa helpottunut. Olin jopa ylpeä itsestäni, että se ensimmäinen, ratkaiseva askel oli otettu. Vai oliko tämä jo toinen ratkaiseva askel, heti sen jälkeen, kun olin myöntänyt tarvitsevani apua?

Avun saaminen


Olin asennoitunut, että lähetteen laittamisesta voi mennä jonkun aikaa ennen kuin mitään konkreettista tapahtuu. Yllätyin positiivisesti. Jo muutaman päivän päästä sairaanhoitaja soitti minulle ja ensimmäinen keskusteluaikani olisi jo ennen joulua.




Ensimmäinen keskustelukäynti


Jännitti, jopa vähän ahdisti. Matkalla vastaanotolle mietin, miksi ylipäänsä olen menossa sinne. Mullahan on tässä vaiheessa ihan hyvä olo taas. Tämä on varmaan ihan turhaa, resurssien haaskausta. Vien ajan joltain, joka tarvitsisi sitä minua kipeämmin.

Vastassani oli ihan mukavan oloinen sairaanhoitaja. Huoneeseen oli laitettu tuikkuja, valoja himmennetty, nenäliinat laitettu valmiiksi. Mieleeni palasi erittäin vahvasti menneisyydestä ajanjakso, jolloin kävin keskustelemassa psykologilla. Tuo ajanjakso kesti monta vuotta.

Pelkäsin. Mitä jos avautumiseni jälkeen joku taho on sitä mieltä, etten ole kykenevä äidiksi? Että olen ihan oikeasti todella paska äiti. Itsekäs. Ihminen, jonka ei olisi pitänyt lapsia saada. Tai mitä jos minulle aletaan tyrkyttämään jotain lääkkeitä? En halua lääkkeitä, niitä sain syödä ihan tarpeeksi aikanaan. En tarvitse lääkkeitä. Homma hallinnassa. Nyt nämä tunteet pitää elää ja kohdata, ei turruttaa.

Aloitimme keskustelun taustoittamalla käyntini syitä. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ajattelin edelleen, että ehkä tämä oli kuitenkin turhaa. Osaanko edes avautua niin kuin haluaisin? Kunnes pato aukesi. Mie itkin ja itkin ja itkin. Sairaanhoitaja tarjosi nenäliinoja, oli myötätuntoinen, itkin lisää. Välillä rauhoituin ja taas itkin. Tuntui, että sisälläni jonkun aikaa kasvanut ahdistusmöykky alkoi pikkuhiljaa purkautua, ensimmäisen sadasosan. Tämä ahdistusmöykkykin oli tuttu kaveri sieltä vajaa viidentoista vuoden takaa. Itse asiassa sen olemassaolon ilmaantuminenkin oli kertonut minulle, että nyt aletaan menemään suuntaan, jota kohti en haluaisi enää mennä.

Jatkoimme sairaanhoitajan kanssa keskustelua erinäisistä asioista, hieman pintaraapaisua kaikesta mielenpäälläni olevasta. Teimme mielialakyselyn ja ihan pinnistelin miettimään, miten todella koen asioita tällä hetkellä ja miten olen kokenut menneinä viikkoina. Yritin miettiä oikeita fiiliksiä ja hiljentää sen Hennan, joka olisi halunnut vääristellä vastauksia parempaan suuntaan. Tulokseksi saimme masennusoireita/lievä masennus. Ei siis paha, mutta en mie ihan turhaan lähtenyt apua hakemaan. Parempi näin kuin se, että tilanne pääsisi pahemmaksi. En enää halua siihen mustaan aukkoon, jonne aikanaan jouduin ja josta onneksi pääsin pois.

Sairaanhoitajakin tuli siihen tulokseen, mihin itsekin olen päätynyt, että olen tiettyjä tunteita ja asioita padonnut sisälläni aivan liian kauan, ja nyt ne alkavat tulemaan ulos. Käsittelen mennyttä, käsittelen nykytilannetta, käsittelen tulevaa. Äitiys laukaisi tietyn prosessin sisälläni.

Jatkotoimenpiteet


Käyn vielä muutaman kerran sairaanhoitajan vastaanotolla ja sen jälkeen katsotaan, laitetaanko minulle lähete perheneuvolaan, josta saisin enemmän tukea äitiyteeni ja  apua tunteideni käsittelemiseen. 

Tällä hetkellä jakselen ihan hyvin. Jouluna oli hieman tunteet pinnassa ja semmoinen tietty möykky tuolla sisällä edelleen muistuttaa olemassaolostaan. Valitettavasti yritän sitä hiljentää ja hillitä. Töissä mun on ihan hyvä olla, vapaa-aika onkin toisinaan vähän toinen juttu.

Olen onneksi myös miehelleni alkanut puhumaan enemmän. Tosin huomaan, että alan tietyllä tapaa ottaa ihmisiin etäisyyttä. En haluakaan puhua asioistani syvemmin. En halua näyttää heille heikkouksiani. En halua kaikkien ajattelevan, miten paska ihminen olen. Minua myös hävettää. Enkä halua vaivata heitä omilla asioillani, kun monilla heistä on niin paljon kaikkea muuta, paljon pahempaa, paljon rankempaa. Jatkossa siis osaltani "kaikki on ihan hyvin" ja vastassani oleva ulkopuolinen keskustelukumppani saa kuulla enemmän.




Perheeni on joka tapauksessa ansainnut äidin, joka ei niin paljon raivoaisi, kiukkuaisi tai haluaisi olla jossain ihan muualla kuin perheensä kanssa. 

Esikoinen joskus toteaa:
 
"Äiti voisi muuttaa vaikka Ruotsiin kiukkuamaan".

Askel parempaan on kuitenkin otettu. En tiedä, onko tietyiltä osin otettu liian myöhään, mutta toivon tästä matkasta tulevan sellainen, että lopussa seisoo kiitos ja tasapainoisempi äiti, vaimo, ystävä ja työkaveri.

Kun loppukesästä kirjoitin postauksen Sumusta kirkkauteen, olin oikeasti siinä hetkessä onnellinen ja tasapainoinen. Mun oli hyvä olla. Ehkä tässä kävikin niin, että tietyn henkisen matkan jälkeen alkoikin toinen, vielä raadollisempi matka? Ihminen ei ole koskaan täysin valmis, mutta ihminen voi yrittää ottaa elämänsä lankoja omiin käsiinsä. Yrittää kasvaa ihmisenä, kehittää voimavarojaan, opetella käsittelemään heikkouksiaan.

Vielä näin loppuun haluan vinkata parista blogiteksistä.

Suoraan sanottuna -blogissa on todettu, ettei sitkeinkään sissi jaksa yksin ja blogin kirjoittaja aikoo hakea itselleen keskusteluapua. Luin myös, että Mutsi ja Murupullat -blogin kirjoittajakin on päätynyt juttelemaan ammattilaisen kanssa. Hienoa naiset ja toivotan teille oikein paljon tsemppiä asioiden käsittelyyn. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa, päivä, asia ja tunnetila kerrallaan.

Mun mielestä on hienoa, että apua on tarjolla ja sitä osataan hakea ennen kuin on myöhäistä tai jotain peruuttamatonta tapahtuu. Kipeitä asioita joutuu keskustelukäynneillä käymään läpi, mutta nekin asiat on kohdattava, jotta pystyy olemaan ehjempi ihminen.

Pitäkää itsestänne huolta. Olette sen arvoisia.


Rakkaudella
Henna

perjantai 22. joulukuuta 2017

Toivotan teille rauhallista ja itsenne näköistä joulua


Haluan toivottaa teille lukijoilleni rauhallista ja itsenne näköistä joulua.

Missä ikinä olettekaan tai kenen seurassa, muistattehan, että joulurauha lähtee osittain myös teistä itsestänne. Annattehan joulurauhan itsenne lisäksi kanssakulkijoillenne.



Äidit voivat höllätä otettaan ja miettiä, millaisen muiston haluavat lapsilleen antaa päivistä ennen joulua. Onko se muisto kireä ja kiireinen äiti, jonka täytyy saada kaikki ne sata jouluun liittyvää asiaa tehtyä vain, koska "aina ennenkin on niin tehty tai muuten joulu ei tule"? Vai voisiko se muisto olla lapset kainalossa sohvan nurkkaan käpertyvä äiti, joka katsoo telkkarista erilaisia jouluaiheisia ohjelmia ja joulu tulee silti?

Meidän sairastuvan jouluvalmisteluihin ei tänä vuonna kuulu siivous tai lakanoiden vaihtaminen tai pipareiden leipominen. Sanoin miehelleni äsken, ettei näin stressitöntä joulunalusaikaa ole meidän yhdessäolon aikana ollut varmaan koskaan.



Eilen hoidin oman osuuteni joululahjoista. Kolme tuntia kaupoilla ja kaiken haluamani sain hommattua. Ihmisiä oli paljon liikenteessä, mutta minua ei ärsyttänyt missään vaiheessa.  Olin vähän niin kuin treffeillä itseni kanssa.  Mikäs siellä oli omassa rauhassa pyöriessä. Kävin pienellä välipalallakin, ihan itsekseni.

Tuskanhikikin jäi joululahjaostoksilla kokematta. Iloisena ja tyytyväisenä toivottelin eri asiakaspalvelijoille hyviä jouluja sen lisäksi, että hymyilin heille ja sanoin kiitos.

Lähdin kaupoille sillä asenteella, että siellä on moni muukin ja ihan samoja asioita toimittamassa kuin minäkin. Jos olisin lähtenyt sarvi ottassa höystettynä kiukkuisella asenteella, tuskanhiki pahan mielen lisäksi olisi ollut taattu.




Pyrin nykyään löytämään monista huonommistakin asioista myös ne hyvät puolet. Näköjään se kannattaa, myös näin hieman normaalista poikkeavien joulunaluspäivien suhteen.

Joulu tulee kyllä, joka tapauksessa.


Rakkaudella
Henna