perjantai 20. huhtikuuta 2018

Hyvän tyypin 10 ominaisuutta


On ihmisiä, jotka tulevat lähes kaikkien kanssa toimeen ja sitten on ihmisiä, jotka ovat napit vastakkain lähes kaikkien kanssa, jotka sattuvat lähelle osumaan. Näissä asioissa vaikuttaa erot luonteessa, tempperamentissa sekä elämänkokemuksessa. Mutta millainen onkaan hyvä tyyppi? Ihminen, jolla ei jatkuvasti ole ihmissuhdedraamaa tai konflikteja?

Kuva: Pixabay


1. Hyvä tyyppi ottaa asiat rauhallisemmin, ei kiihdy heti nollasta sataan, jos joku asia ei mene hänen mielensä mukaan.

2. Hyvä tyyppi ymmärtää, että ne omat työkaverit tai vastassa olevat asiakaspalvelijatkin ovat vain ihmisiä, joilla voi olla taustoja monenlaisia.

3. Hyvä tyyppi ei varta vasten hakeudu konfliktitilanteisiin, päinvastoin, mahdollisimman kauas niistä.

4. Hyvä tyyppi osaa tavallisimmat käytöstavat ja huomioi muut ihmiset ympärillään.

5. Hyvä tyyppi ei pidä itsestään suurta meteliä, hän saattaa olla jopa se työpaikan "hiljainen puurtaja" tai kaveriporukan vaatimattomin jäsen.

6. Hyvä tyyppi ymmärtää, että ihminen voi ja muuttuukin vuosien saatossa eikä yritä sulloa toista kolmekymppisenä samaan muottiin kuin kaksikymppisenä.

7. Hyvä tyyppi ei provosoidu eikä hypi ihmisten silmille livenä tai somessa.

8. Hyvä tyyppi saattaa heittää jonkun pienen tsemppiviestin tiukassa paikassa tai käytävällä kohdatessa ohimennen taputtaa olalle todeten, että hyvin menee, hyvin sie vedät.

9. Hyvä tyyppi on se ihminen, josta (lähes) kaikki pitävät tai ainakin tulevat hänen kanssaan toimeen. Hyvästä tyypistä huokuu positiivinen energia ja hänen seurassaan on helppo sekä luonnollinen olla. 

10. Hyvä tyyppi tuo ympärilleen hyvää.

Tunnetko sinä hyvän tyypin? Välitä tämä postaus terveisenä hänelle, että sinä pidät häntä hyvänä tyyppinä 🌷


Rakkaudella
Henna


Lue myös:



keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Perheneuvolan asiakkaaksi


Tietynlainen toipuminen ja asioiden läpikäyminen on ollut omalta osaltani käynnissä joulukuusta 2017 asti. Tuolloin totesin niin itselleni kuin miehellenikin, että tarvitsen jonkunlaista keskusteluapua. Olin muuttunut itkuiseksi, raivoavaksi ja ahdistuneeksi. Tämähän ei näkynyt esimerkiksi töissä, mutta kotona kyllä ja kohteena oli oma perheeni. 




Pahinta oli se oman pään sisältö. Ne kaikki ahdistavat ja negatiiviset ajatukset, jotka kohdistuivat ennen kaikkea itseeni, mutta myös perheeseeni. Varsinkin ahdistuksen tullessa kylään tajusin, että nyt alkaa olemaan liian tuttuja oireita ajalta, jolloin sairastin keskivaikeaa masennusta. En halunnut ajautua samanlaiseen tilaan, johon silloin aikanaan liittyi myös vahva halu kuolla pois. Nyt mulla on kuitenkin perhe ja ne pienet lapset, jotka tarvitsevat tasapainoisempaa äitiä kuin mitä olin viime vuodet ollut.

Hain neuvolan kautta apua ja tässä kohtaa pisteet julkiselle puolelle, koska ensimmäinen aika konsultoivalle psykiatriselle sairaanhoitajalle oli juuri ennen joulua, vain vajaa kaksi viikkoa siitä, kun olin neuvolan terveydenhoitajalle laittanut sähköpostia ensimmäistä kertaa.


Talven ja kevään kävin psyk.sh:lla, noin joka toinen tai kolmas viikko. Ensimmäinen kerta meni itkiessä, toisella kerralla oli jo vähän helpompaa. Pikkuhiljaa alkoi olo tasaantumaan ja huomasin, että varsinkin ahdistus hävisi. Huomasin myös, että oli jopa helpompi puhua puolueettomalle ulkopuoliselle kuin läheisille. Olo alkoi keventymään, tietyt ajatukset eivät olleet enää niin isoja mörköjä. Ne ajatukset, joita olin padonnut sisälleni jo pitkään.

On kuitenkin muutamia asioita, joihin haluan tukea, neuvoja ja apua. Sellaista kokonaisvaltaisempaa, tarvittaessa koko perhettä koskevaa.





Perheneuvolan asiakkaaksi 

Huhtikuussa siirryin perheneuvolan asiakkaaksi. Ensimmäinen käynti jännitti ja toivoin, etten törmää tuttuihin siinä odotusaulassa. Odotellessa omaa aikaani minua alkoi myös ahdistamaan sen jännityksen lisäksi. Mietin mielessäni, että mie siellä teen? Tulinko turhaan? Millainen ihminen minua on vastassa? Minua myös hävetti.

Ensimmäinen käynti kesti yli tunnin. Vastassani oli erityissosiaalityöntekijä, joka on myös psykoterapeutti. Kävimme läpi syitä, miksi olin talvella hakenut apua ja miksi olen nyt siinä, häntä vastapäätä.

Keskustelumme aikana tuli selväksi, etten ole siellä turhaan, mutta minulle myös sanottiin, että hienosti olen jo työskennellyt itseni kanssa sekä työstänyt erilaisia asioita ja ajatuksia. Olen ihminen, joka tykkää ajatella ja analysoida, tunnustella ympäristöään, tehdä havaintoja. Joskus liikaakin, mutta enimmäkseen normaalin rajoissa. Tässäkin asiassa pitäisi olla tarkkana, ettei tule ylianalysointia, joka kääntyisikin itseään vastaan.

Toin keskustelussa esiin, että vähän hävettää, kun korttitaloni sortui niin helposti. Minulle kerrottiin hyvä vertaus ihmisen sietokyvystä asioiden suhteen:

"Kuvitellaan, että ihminen alkaa kämmenensä päälle pinoamaan palikoita, jotka kuvaavat elämän eri osa-alueita ja vastoinkäymisiä. Osa voi saada kuusi tai seitsemänkin palikkaa päällekkäin ennen kuin käsi alkaa tärisemään ja torni kaatuu. Toisten käsissä torni ei kestä edes sitä neljättä palikkaa." 

Me ihmiset olemme erilaisia, koemme ja tunnemme eri tavalla. Meillä on eri lähtökohdat, erilaiset tempperamentit. Siinä, missä yhdellä ei jokin asia tunnu missään, toinen itkee hysteerisenä vessassa, mutta jokaisella se raja tulee jossain vaiheessa vastaan. Se raja, kun malja läikkyy yli. Mun yksi raja oli se, että pojat katsovat pelästyneenä, kun äiti raivoaa ja saattaa viskata jonkun tavaran, onneksi ei poikia päin, mutta kuitenkin. Ei näin.

Kerroin myös, että mun olisi pitänyt ottaa tarjottu apu vastaan jo esikoisen vauva-aikana, mutta ei. Yritin kaikille ja ennen kaikkea itselleni näyttää, että mie kyllä pärjään ja että eihän tässä mitään hätää ole.  Itsehän halusin äidiksi. Masennukset ja kaikki piti olla selätetty. Minun pitäisi olla onnellinen. En kuitenkaan ollut osannut varautua, mitä kaikkea äitiys toisi hormoneidensa ja tunteiden vuoristoratojensa kanssa mukanaan. Enkä osannut varautua, miten vahvasti aikanaan  opitut, tietynlaiset väärät käyttäytymismallit kulkisivat riippakivenä mukana.

Minulle vastattiin, että ehkä silloin muutama vuosi sitten aika ei olisi ollut oikea ottamaan apua vastaan. Ehkä sitä olisi kuitenkin hangoitellut vastaan ja tietyllä tapaa yrittänyt suojella itseään. Joskus täytyy kulua aikaa eteenpäin, jotta ihminen tajuaa, että ehkä se apu olisi siinä jossain tietyssä tilanteessa ollut hyvä. Kun aikaa on kulunut eteenpäin, ihminen alkaa näkemään asioita eri tavalla ja on valmis käsittelemään tapahtunutta.

Nyt olen niin sanotusti vastaanottavaisessa tilassa ottamaan neuvoja ja ohjeita vastaan. Käymään asioita läpi, menneisyydestäni ja nykyisyydestäni. Kaikki tulevat keskustelukäynnit eivät tule olemaan miellyttäviä, mutta se on osa tätä prosessia. Tarkoituksena on purkaa tiettyjä käyttäytymismallejani ja oppia uusia malleja, miten toimia eri tilanteissa, esimerkiksi lasteni suhteen.




Mitkä fiilikset ensimmäisen käynnin jälkeen?

Ensimmäisen perheneuvolakäynnin jälkeen olin helpottunut ja tietyllä tapaa innostunut. Oli ollut ihana keskustella ammattilaisen kanssa, joka haastoi ajattelemaan, mutta toisaalta myös tuki niitä omia havaintojani ja tuntemuksiani, joita olin jo ennestään työstänyt ja oivaltanut. Kaikista huojentavinta oli kuulla se, etten ole ihan hakoteillä. Että asiat ovat kaikesta huolimatta ihan hyvin sekä mulla on ihmisenä ja äitinä paljon vahvuuksia.

Kun sanoin haluavani tulla ehjemmäksi äidiksi ja ihmiseksi, todettiin mulle, että ihminenhän on syntyjään ehjä, mutta elämän mennessä eteenpäin ja erilaisten tapahtumien myötä ihmisen sisimmän päälle kertyy vastoinkäymisistä, lapsuudesta ja pettymyksestä kuoria, sellaisia kerroksia, jotka eivät anna sen ehjän ihmisen näkyä ja kuulua. Nämä kuoret täytyy pikkuhiljaa kuoria pois, jotta se ehjä ihminen pääsee taas kunnolla esille.

Tämän kortin haluan siis katsoa loppuun asti. Pääsen avautumaan ja analysoimaan ammattilaiselle, jotta säästän läheiseni omalta, jatkuvalta ajatusteni ja käyttäytymiseni analysoinnilta. 

Olkoon tämä oma kokemukseni esimerkki siitä, että matalan kynnyksenkin apua voi ja pitää hakea, jos siltä tuntuu. Ei sitä välttämättä tarvitse edes kuukausien mittaista hoitosuhdetta, muutamakin käyntikerta voi riittää, jotta saa tietyt solmut aukeamaan ja vastauksia joihinkin  mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Tiedän, että jostain syystä kaikki eivät meinaa apua saada, vaikka kuinka pyytäisivät ja se on väärin. Mielestäni jokaisen ihmisen hätä, se pienikin hätä pitäisi ottaa todesta, koska se on sitä ennaltaehkäisevää työtä lapsiperheiden ja ylipäänsä ihmisten hyväksi. Ennaltaehkäisy on tärkeää, koska sen avulla  mahdollisesti voidaan saada ihmisiä takaisin oikeille raiteille ennen kuin he eksyvät syvälle, pimeään metsään, josta sitten onkin vaikeampi löytää pois.

Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.


Rakkaudella
Henna



Postauksen kuvitus: Pixabay


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

#slowmorning: Eroon aamuäreydestä


Jokainen meistä on aamuisin omanlaisensa. Siinä, missä toiset ovat heti herättyään valmiita uuden päivän koitoksiin, vaatii toisilta hieman enemmän aikaa heräillä uuteen päivään. 




Viime syksynä kirjoittelin, kuinka täällä meillä asusti aamuäreä äiti, joka kiukkusi ja ärähteli heti aamusta. Postauksessa totesin, että asioihin on tultava muutos, koska sellainen ärinä ja murina ei ollut kenenkään etu. Nyt viime aikoina olen miettinyt, etten ole enää ihan niiiin äreä aamuisin ja syinä muutokseen voi olla seuraavat asiat:

Valoisat aamut

Vaikka heräisi aikaisemmin vapaapäivinäkin, ei ole säkkipimeää. Aurinko on jo noussut, uusi päivä alkanut. Sitä on itsekin helpompi herätä uuteen päivään. Valon määrä auttaa ihan hirveästi.

Arkiaamuisin oma rauha

Siinä missä vielä syksyllä olimme lasten kanssa kaikki kolme ylhäällä ennen kuutta aamulla, saan mie nykyään pääsääntöisesti herätä arkiaamuisin rauhassa. Mulla on herätys klo 6 ja nousen saman tien ylös. Juon kahvit, syön puuron, pesen hampaat ja monesti kerkeän vielä meikkaamaankin ennen kuin herätän pojat ennen seitsemää. Toisinaan jompi kumpi tai molemmat herää itsekseen aiemmin, mutta telkkarista tulevat lastenohjelmat riittävät viihdyttämään heitä.



Kotiäitiys on historiaa

Kotiäitinä ollessa uusi päivä kun alkoi jossain vaiheessa klo 8-9 ja jossain vaiheessa klo 5-6, oli jälkimmäinen vaihtoehto erittäin huono. Kun heräsi jälkikasvun kanssa klo 5 eikä edes puoliso ollut siinä kohtaan vielä herännyt ja lähtenyt töihin, sitä tiesi päivästä tulevan erittäin pitkän. Aamutoimet kestivät, itseään ei meinannut saada käynnistymään millään. Tähän kun lisättiin muutenkin huonosti nukuttu yö, niin aaaaaettä mie sanon!

Nyt viitenä päivänä viikossa sitä herää töiden takia silloin klo 6 ja jos nukutaan vapaapäivinä yli seitsemään asti, tuntuu se siltä kuin olisi nukkunut pitkään.

Asenne

Olen muuttanut ajattelutapaani. Että tätä tämä nyt on lasten ollessa pieniä. Joskus ne aamut alkavat vapaapäivinäkin klo 6, joskus (todella harvoin) klo 8. Pojilla ei yleensä ole nälkä heti herättyään, joten vapaapäivinä voidaan hetki pötkötellä sohvalla lastenohjelmia katsellen. Tosin mun maha alkaa ensimmäisenä murisemaan, joten aika pian heräämisestä se on kahvit keitettävä ja puuro lämmitettävä.

Muutama vuosi eteenpäin ja pojat osaavat aamuisin etsiä itse itselleen aamupalaa sekä touhuta ominensa. Vanhemmat saavat (ehkä) viikonloppuisin sen oman aamurauhansa ennen kuin ovat valmiita uuteen päivään.



Loppujen lopuksi päivät menevät nykyään todella nopeasti eikä aikainenkaan herätys viikonloppuisin harmita niin paljon kuin aiemmin. Kuopuksen päikkäreiden takia tulee "väkisinkin" itsellekin pieni päivälepo jossain kohtaa vapaapäivinä. 

En vieläkään ole aamuisin mikään zen, mutta hieman on menty parempaan päin. En edelleenkään varsinaisesti nauti aikaisista aamuista, mutta olen oppinut paremmin sietämään niitä, varsinkin aamujen ollessa valoisia.

Uusi aamu on kuitenkin 
aina uusi mahdollisuus ♡


Rakkaudella
Henna


keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Ruuhkavuosien hyvät puolet


Monesti ruuhkavuodet saatetaan kokea rasitteena. On kiire, kiire, kiire. Kalenteri on täynnä, ei löydy aikaa palautumiselle, on riittämätön olo, mitään ei kerkeä tekemään loppuun asti. Juostaan päiväkodin, työpaikan ja harrastusten väliä. 

Voisiko ajatella myös niin, että ruuhkavuosissa olisi niitä hyviäkin puolia?


Itse olen tätä asiaa miettinyt viime päivien aikana ja tullut siihen tulokseen, että tässä toisinaan väsyttävässä ja joskus hektisessäkin elämänvaiheessa on monia hyviäkin puolia.

Ei ole tekemisen puutetta

Kun arkisin päivät täyttyvät lasten hoito(ja/tai koulu)kuvioista, omista työkuvioista sekä mahdollisista perheen harrastuksista, ei ainakaan tarvitse miettiä, mitähän sitä tekisi. Kotiäitinä ollessa piti aina kalenteri kädessä suunnitella, että kenen kanssa saa treffit sovittua, minne kerhoihin jaksaa osallistua, minne puistoon mennään, mikä on keli ulkona jne. Piti kuitenkin olla jotain ohjelmaa, kun ei se pelkkä keskenään omassa kotipiirissä kyhnöttäminen kiinnostanut allekirjoittanutta.

Ruuhkavuosissa ei tarvitse miettiä, ketä treffaa ja milloin, kun ei oikein jaksa eikä kerkeä, mutta silti lapsilla on leikkikavereita päiväkodissa ja äitillä on aikuiskontakteja töissä. Se riittää pitkälle tässä vaiheessa. Yhteyttä pidetään muihin ihmisiin esimerkiksi viestein, jos niihinkään muistetaan vastata tai vaihdetaan Prisman hyllyvälissä pikaiset kuulumiset, joiden päätteeksi todetaan: "Yritetää hei nyt joku kerta nähä" ja jatketaan matkaa.



Hyvä syy vedota kiireeseen

"Ei nyt oikein jaksa, kun meillä on tässä kaikkea". Ruuhkavuosien varjolla voi myös hyvällä omatunnolla kieltäytyä asioista, jotka eivät tunnu omilta jutuilta tai tuntuvat kuormittavan  arjessa lisää. Sitä saa ja pitää halutessaan kieltäytyä vanhempaintoimikunnista, peliturnausten leipomis- ja kahviovuoroista, sekä kaiken maailman kissanristiäisistä ja hyväntekeväisyydestä.

Jokaisella perheellä on omat voimavaransa ja ne olisi hyvä tunnistaa. Kaikkeen ei ole pakko revetä, aina löytyy joku jaksavaisempi ja ehtiväisempi, joka voi ottaa kopin hommista. Ja jos ei löydy, yritetään hommat hoitaa niin, ettei kenellekään aiheutuisi turhaa stressiä.



Viikonloput tuntuvat viikonlopuilta

Kun maanantaista perjantaihin tehdään töitä ja lapset ovat päiväkodissa, tuntuvat viikonloput todellakin viikonlopuilta. Perjantaisin on väsynyt, mutta hyvä fiilis, kun ajelee töistä päiväkodille hakemaan poikia. Näin kevään tullen, auringon paistaessa perjantaifiilis on entistä parempi. Viikonloppuisin voi olla tekemättä mitään sen ihmeempää tai voi käydä  ajan kanssa sukulaisilla kylässä, kun ei arkena  välttämättä ehdi. (jonain viikonloppuna lapsivapaavuorokausikin voisi olla ihan jees, ihan hyvällä omatunnolla)



Ruokailujen helppous arkisin

Lapset syövät päiväkodissa, itse töissä. Päivällinen voikin sitten olla jotain hyvin yksinkertaista, esimerkiksi makaronia ja jauhelihakastiketta. Tai eineksiä. Kunhan on jotain, koska lapset ovat todennäköisesti syöneet päiväkodissa ihan hyvin. Enemmän sitä tuntuu viikonloppuisin olevan hukassa kaikkien lasten aamupalojen, lämpöisten ruokien ja välipalojen kanssa, kun niiden valmistaminen ei enää kuulu päivittäisiin rutiineihin. Viikonloppuisin(kin) mennään monesti sieltä, mistä aita on matalin. Joskus  saatetaan  yllättää itsemmekin ja panostetaan. 



Koti saa olla kaaoksessa

Niin paljon kuin se joskus ärsyttääkin, kun sohvatyynyt ovat jatkuvasti pitkin lattioita, leluja on joka huoneessa, villakoirat juoksentelevat nurkissa, pyykit ovat viikkaamatta, mutta mitä sitten? 

Sohvatyynyt lattioilla sekä lelut joka puolella kertovat siitä, että lapset jaksavat ja saavat leikkiä kotona päiväkotipäivien jälkeen. Villakoirat voivat ihan rauhassa juoksennella nurkissa, koska ne eivät vahingoita ketään. Puhtaat vaatteet ovat viikkaamatta, mutta ainakin on niitä puhtaita vaatteita. 

Kun siellä kotona ei enää vietetä ihan niin paljon aikaa, alkaa sitä pikkuhiljaa sulkea silmänsä siltä tietyltä sotkulta ja epäjärjestykseltä. Ei jaksa kiinnittää niin paljon huomiota pieniin sotkuihin. Työpäivien jälkeen yrittää hoitaa välttämättömimmät, mutta sama kaaos siellä kotona kuitenkin jatkuu, vaikka heiluisi koko illan mopin varressa.

Meillä ei ainakaan paljon vieraita käy tällä hetkellä, oma perhehän siellä kotona pyörii päivästä toiseen eikä ketään muuta kuin perheen äitiä tunnu häiritsevän pieni sotku, miksi siis stressata suotta?



Iltaisin ei tarvitse unta odotella

Tätä ongelmaa ei ollut kotiäitinä ollessakaan, mutta ei stressaa arki nytkään niin paljon, etteikö uni tulisi illalla. Iltaisin sitä sammuu kuin tuikkulyhty lähes heti, kun on päänsä painanut tyynyyn. Lampaita ei tarvitse laskeskella eikä miettiä seuraavan päivän asioita. Taju kankaalle alta kahdessa minuutissa. Tämän tiedän siitä, että olen hereillä vielä siinä kohtaan, kun mies alkaa vessassa pesemään hampaitaan, mutta en ole enää hereillä siinä kohtaa, kun hän tulee vessasta pois :D




Vaikka siis välillä (lue: usein) väsyttää ja pinnaa kiristää, tietyllä tapaa mie kuitenkin nautin tästä ajanjaksosta. Tämäkin on vain yksi elämänvaihe, kuten moni muukin asia. Vauhti tulee todennäköisesti kiihtymään, kun kuvioihin tulee koulu sekä lasten mahdolliset omat harrastukset, mutta tulta päin, hyviä asioita unohtamatta.

Lue myös: Pikkulapsiaika on vain vaihe


Rakkaudella
Henna











lauantai 7. huhtikuuta 2018

Elämän harmaus on tilapäistä


Kuluneella viikolla oli pari erittäin harmaata päivää. Vettä satoi, aamuisin oli sumua. Tuntui, ettei päivä valkene ollenkaan. Toisaalta tuntui ihan syksyltä, mutta silti sitä mietti, että niiden harmaiden päivien jälkeen tulee taas kirkasta. Onhan nyt kevät, on valoisaa, vaikka olisikin harmaata. Niinhän ne auringonpaiste ja kirkkaus tulivat jälleen.




Tavallisessa arjessa on toisinaan niitä harmaita hetkiä ja päiviä, ehkä jopa viikkojakin. Harmautta, jolloin kaikki tuntuu tahmealta, väsyttää, ajatukset kulkevat negatiivisia polkuja, mikään ei ota sujuakseen. Sitä miettii, että tätäkö tämä elämä on, pelkkää harmautta, arjen puurtamista, ilman sitä tekemisen iloa, ilman tavoitteita.

Onneksi voidaan ajatella, että elämän harmaus on monesti tilapäistä. Yleensä jossain kohtaa kirkastuu, on helpompi hengittää. Ympäröivä maailma ja oma elämä saavat taas enemmän värejä ylleen. Kaikki ei olekaan enää yhtä harmaata mössöä.

Näin huhtikuun alussa voi todeta, että ainakin syyskuuhun asti saadaan nauttia valoisammasta ajanjaksosta. Ihan sama, vaikka se arki olisi sitä niin sanottua peruspuurtamista, kuten se yleensä on, mutta onpahan valoisaa!

Pidentyneet päivät antavat mahdollisuuden touhuta vielä työ- ja hoitopäivienkin jälkeen, lähteä puistoon tai kävelylle lasten kanssa, kun sitä taas jaksaa. Ei tarvitse pukeutua kuin eskimo, vähempikin kerros vaatteita riittää. Ulkoilu muuttuu helpommaksi ja miellyttävämmäksi. Ehkä sitä uskaltaa lenkillä kokeilla hölkkäaskeleitakin.



Ihmiset kaivautuvat koloistaan, heräävät niin sanotusti talviuniltaan. Väri alkaa palautumaan heidän kasvoilleen, askel muuttuu kevyemmäksi. Huomataan, että ollaan taas elossa. Venytellään kroppa virkeäksi, annetaan kevään ja heräävän luonnon tuoksujen hivellä aisteja. Ehkä hetkeksi palataan niihin lapsuusmuistoihin kevään kynnykseltä.

On helpompi hengittää, kun on taas valoa ja kirkkautta ympärillä. Elämän näkee täynnä mahdollisuuksia. On vielä toteutumattomia haaveita, on jo toteutuneita haaveita. On varasuunnitelmia ja varasuunnitelmien varasuunnitelmia.

Kaikki järjestyy. Asioilla on tapana järjestyä. Harmaus on tilapäistä, valo ja kirkkaus tulevat aina jossain kohtaa takaisin. Silloin ne hellivät ja antavat parastaan. Antavat takaisin sitä kadoksissa ollutta energiaa ja uskoa parempaan huomiseen.

Kiitos kevät, kun saavuit.


Rakkaudella
Henna